ANNA (laskee Sannin huulille lasin). Juo, Sanni, tämä uupuneet voimasi virkistyttää.
SANNI (avaa silmänsä ja juo. Huivi luiskahtaa päästä, ja hänen mustat kiharansa valuvat alas hartioille.) Kiitoksia, Anna neiti — Oi onnea, nyt voin taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen tervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkkinauhan, jossa kotelo riippuu.) Tämä on levännyt Kaarlo luutnantin rinnalla —
ANNA. Ah, minun antamani kotelo! Oi puhu, Sanni! Kuinka tämä tuli sinulle? Missä Kaarlo? —
PARONI. Anna, sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen antaa? Petitkö sinä isäsi?
ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes jäähyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi siltä ystävältä, joka iäti oli häntä muistava — eikä se ollut mikään petos.
SANNI. Kun Kaarlo luutnantti Toivalasta läksi, käski hän minua varjelemaan kuten silmäterääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin palajaisi. »Vaan jos kuolisin», sanoi hän, »vie se Leppäniemelle neiti Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan» — ja sen hän voittikin — kunniakuolemallaan.
ANNA. Voi, hän on siis kuollut! (itkee.)
PARONI. Älä itke, Annaseni!
ANNA. Ah isäni, anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nehän ovat muistokukkia vain minun Kaarlolleni — Mutta, Sanni, jos jaksat, jatka puhettasi vielä —
SANNI. Kaarlo luutnantin lähdettyä Toivalasta, pukeusin velivainajani vaatteisiin ja seurasin Savonjääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin — mutta *Hän* oli toisin päättänyt — luoti sattui luutnantti Kaarloon — se sattui kovasti — hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne — hän katsoi tarkasti minuun, sanoen: »Sanni», sitte korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui: