JUKKA. Suokaa anteeksi, että astun sisälle, mutta — Joulu tulee niin köyhälle kuin rikkaalle, ja minulla ei ole lapsilleni mitään jouluksi. Teidän rouvanne lupasi minulle antaa almun, jos selkeällä päällä häneltä sitä anoisin. Nyt olen varsin selkeä, eikä kukaan enää ole näkevä, että Jukka viinaa ryyppää.
HOIKKA. Ja sinä olet sama Jukka, joka Mannilan torppaan vävyksi meni?
JUKKA. Sama — ja myöskin sama, jolle te lapsena ollessanne lupasitte, että jos kerjäläisenä tulisin almuja anomaan, antaisitte minulle juustoa ja voitaleipää. Muistatteko sitä vielä?
HOIKKA. Kyllä. (Ottaa rahaa kukkarostansa.) Tuossa sinulle muutama markka, mutta pahoin pelkään, että ne viinaan menetät.
JUKKA. Vai pelkäätte — se on turhaa! Viinasta olen jo kylläni saanut.
Sepä on minut mierontiellekin saattanut.
HOIKKA. Kuinka olet tuohon tilaan joutunut?
JUKKA. Kertomus elämästäni on kyllä surullinen. Niin kauan kuin Mannilassa olin, kävi kaikki hyvin, mutta sitte muutin tänne kaupunkiin ajuriksi. Vilu tuli tuolla ulkona, ukko viinapuodin ovitaulussa kehotti, pikari kädessä, minua lämmitystä ottamaan. Eräänä päivänä menin ensi kerran, ja sitte tiesin tien. Ukko pikari kädessä nauroi, kun ajoin sivuitse, ja tiesinhän poiketa taaskin. Viinatehtaista tulvaili viinaa, jota puodeissa ja kapakoissa kaupittiin, ja miehistä on tullut juomareita. Vaimoni koetti elättää ja vaatettaa lapsiamme, mutta minun oli viinanhimo valloittanut niin, että join hänen vaatteensakin. (Äänettömyys. Jukka pyyhkii silmiänsä.) Vaimoni sai levon haudassa, mutta silloin omaatuntoani pisti, koska tiesin olevani syypää hänen aikaiseen kuolemaansa.
HOIKKA. Noh, sen ymmärsit, etkä vain lakannut tuosta ilkeästä juomisesta —
JUKKA (kolkosti). En, yhtä ahnaasti join viinaa, kuin viinantehtailija kokosi rahaa, mutta — viime yönä, kun pieni Mattiseni jäätyneenä makasi lumikinoksella, silloin vihdoinkin sai sydämmeni kolauksen semmoisen, että teidän viinanne, herra, ei minulle enää maistu.
HOIKKA. Sinä olet hävytön. Mitä se minuun koskee, että sinä olet juomari?