Ilta-auringon loisteessa näemme taaskin Leenan istuvan portailla. Päätään hän nojaa kättänsä vastaan, ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa. Kanervat hohtavat metsässä, hongat humisevat, vaan miksi tämä kaikki ei enää ilahuta vaimoa? Miksi hän on noin surullinen? Missä on hänen ilonsa? Mitä hän kaipailee? Hänen onnensa ja paras ilonsa lepää haudassa, hänen rakastettu miehensä on kuollut!
Tässä torpassa oli Leena ahkerasti työtä tehnyt miehensä kanssa, ja hyvin he silloin tulivat toimeen. Heillä oli 10 ruplaa lainassa, ja he olivat mielestänsä rikkaat, koska heillä oli kaikki mitä tarvitsivat ja vielä vähä päällekin. Mutta onni vaihtelee. Eräänä kylmänä talvisena päivänä tuli torpan isäntä kartanon työstä kotiin ja sanoi kovin vilustuneensa; toisena päivänä hän oli sängyn omana poltetaudissa. Tässä hän makasi kaksi viikkoa, ennenkuin hänen elämänsä lanka oli katkaistu. Leena parka! Hänen turvansa oli poissa, ja nyt hänen täytyi palkata mies, joka teki päivätyöt kartanoon. Pian meni nyt hänen 10 ruplaansa, mutta hän teki työtä murheessansakin ja toivoi syksyllä saavansa työnsä palkan. Vaan syksyä ennen tuli odottamaton vieras, kova halla jäädytti viljavat pellot. Siinä olivat hänen työnsä ja toivonsa rauenneet mitättömiksi. Hän pyysi patruunaa jättämään muutamia veronmaksuja pois. Mutta kartanon herra, joka aina oli kuullut tämän torpan väkeä sanottavan varalliseksi, ei ymmärtänyt, että yksi halla saattoi heidät köyhiksi tehdä, vaan vastasi: »Kaikki täällä käyvät pyytämässä veron vähennystä. Jos teidän tahtonne mukaan tekisin, joutuisin itse maantielle. Tee työtä ahkeruudella, niinkuin miehesi aikana, äläkä opi kerjäämään.»
Leenan sydän oli täynnä surua, mutta hän ei enää voinut valittaa, vaan läksi raskaalla sydämmellä köyhään kotiinsa ihmetellen, miksi tämä muuten aina hyvä patruuna oli nyt näin kova.
Patruuna Palmu oli hyvän- ja rehellisenluontoinen mies, mutta hänellä oli myös vikansa ja niistä suurin, että hän, joka oli monen sadan ihmisen haltijana, ei ikänä huolta siitä pitänyt, että olisi tarkoin tullut tuntemaan alustalaistensa eloa ja oloa. Monta hän auttoi, jotka oikein ryysyisissä vaatteissa ymmärsivät oivasti valittaa, vaikka niistä useatkin olivat paremmissa varoissa kuin Leena. Patruuna oli miehistynyt rikkaassa kodissa, mutta ylellisyys ei kuitenkaan ollut pilannut hänen sydäntänsä; vaan työväen elämä jäi häneltä tuntematta, ja sen vuoksi pettyi hän välistä niin, että joskus oli kovakin, niinkuin nyt Leenalle.
Leena koetti vielä vuoden eteenpäin olla torpassa, mutta toinen syksy toi uuden hallan vielä kovemman, ja Leenan, joka oli velaksi saanut toiselta köyhältä, joka tarvitsi tavaransa yhtä hyvin kuin hän, täytyi nyt myydä kaikki mitä torpassa löytyi. Torppaan tuli uusi isäntä, ja Leenalla lastensa kanssa oli mieron tie edessä. Kyyneleet vierivät Leenan poskille, vaan ne eivät muutu leiväksi, ja hänen pienet lapsensa, jotka nyt näkivät kuudennen kesänsä, tulivat äitinsä tykö pyytäen ruokaa. Leenalla oli vielä vähäisen vehkaleipää, sitä jakoi hän lapsillensa ja pyysi torpan emännältä maitoa.
»Vielä kerran antakaa», sanoi hän, »korttelin verta, sitte aion lähteä pitäjälle hakemaan työtä; kentiesi saan siellä vähäisen kokoon ja jossakin katon päällemme, jonka suojassa saatamme säilyä talven kylmiltä kourilta.»
Emäntä antoi vähästänsä kaksi korttelia maitoa, ja lapset söivät.
»Voi äiti», sanoi Junno, »kuinka tämä maito on hyvää! Äidin leipäkin tuli makeaksi, kun sitä siihen kastoin.»
Leena ei maistanut palaakaan. Hänellä oli vielä yksi leipä, vaan sen hän tallensi lapsillensa ja sanoi: »Lapsi raukat, lähtekäämme hakemaan puolaimia metsästä, ehkä niitä vielä löytyisi.» Lapset olivat heti valmiit tulemaan, mutta Leena, joka tiesi, että tämä rakas torppa ei enää ollut oleva hänen kotonsa, läksi raskaalla sydämellä, vähäinen vaatemytty kainalossa ja leipä myttyyn käärittynä, poikasten kanssa metsäpolkua kulkemaan, ajatellen: »Mitä näistä lapsista tulee?» —
Manni ja Junno olivat vain iloisia, he juoksentelivat sinne tänne metsässä. Missä joku punainen marja pilkoitti, siellä he jo mielestänsä löysivät koko marja-aarteen, vaan marjoja ei enää paljon ollutkaan, ne oli jo poimittu, sillä syksy oli joutunut lokakuun keskiväliin.