Ilta oli tullut Leenan ja hänen pienten matkakumppaniensa kulkeissa, mutta kuu laski loisteensa heidän tiellensä, ja eteenpäin pyrkivät äitinsä kanssa pienet matkamiehet, vähäiset paimentorvet rinnalla: ne olivat ainoat muistot heidän isävainajaltansa, isä oli ne itse antanut heille.
»Äiti», sanoi Junno, »minä väsyn; eikö jo tule koti?»
»Ei, lapseni», vastasi äiti, »mutta täällä on metsässä toinen torppa, johon kohta tulemme.»
Jo pian näkyikin vähäinen metsätorppa. Sinne meni Leena ja pyysi leposijaa, joka hänelle heti luvattiin; muuta ei hän tässä köyhässä torpassa voinut pyytääkkään. Väsyneenä hän istui lattialla olevalle olkivuoteellensa, ja samaten tekivät myöskin kaksoisveljekset. Kulkeneet he olivat lähes puolen penikuormaa; siinä oli jo kylläksi näin pienille lapsille. Äiti otti nyt leipänsä ja taittoi palasen lapsillensa.
»Leipä on kovin karvasta; äiti, anna pikkusen maitoa», pyysi Junno.
»Lapseni, ei ole äidillä tänä iltana, mutta ehkä huomenna, ja nytpä pääset nukkumaan pehmeälle olkivuoteelle; ole nyt vain tyytyväinen!» Leenan sydäntä särki, mutta hän koetti olla sitä lapsillensa näyttämättä.
»Äiti», valitti taas Junno, »en minä voi täällä maata, mennään kotiin.»
»Täällä, lapseni, on nyt kotisi tänä yönä.»
»Junno tahtoo kauas kotiin», sanoi lapsi ja parkaisi itkemään. Äidin sydämmeen se kävi kipeästi ja hän lausui:
»Oi lapsi, mieron tie on kotisi.» Lapset sitä onneksensa eivät ymmärtäneet, ja Leena rupesi juttelemaan, miten heidän huomenna piti pääsemän isoon kartanoon ja siellä näkisivät pikku Maissi orpanansa.