Kalle vaaleni ja vastasi: »Vai niin. Mikko vaivainen on siis kaikki tunnustanut.»
»Lapsi, lapsi!» sanoi patruuna. »Missä sinä päiväsi päätät tuommoisella luonnolla?» Sitte hän lisäsi: »Mutta tuollapa tulee Mikko kuormansa kanssa, jota sinun täytyy mennä purkamaan.»
Kalle meni, vaikka oli vaalea häpeästä ja vihasta. Pian oli heidän rangaistustyönsä tehty, ja patruuna sanoi Kallelle: »Nyt saat mennä pois, mutta muista, että jos et itseäsi paranna, päätät päiväsi kahleet kaulassa.»
Juuri patruunan puhuessa juoksivat Manni ja Tyyne Kallen sivuitse. Kalle katsoi tuimasti Manniin sanoen: »Tuo paha penikka minulle tämän teki.» Sitte hän meni pois muille hyvästi sanomatta, paitsi pikku Maissille, jonka hän kohtasi portilla. Hän taputti tytön keltakiharoita, lausuen: »Hyvästi Maissi, nyt Kalle menee pois.» Tämä lapsi oli ainoa, jota hän rakkaudella kohteli, eikä hän sen vuoksi nytkään huomannut, että hänen pahat tekonsa Maissin kautta tulivat ilmi, vaan piti Mannin siihen syypäänä.
Kallen mentyä sanoi patrunessa miehellensä: »Ikävältä tuntuu noin turmeltua lasta nähdessä, kuin tuo Kalle on. Olisin suonut hänen jäävän vielä tänne, ehkä hän olisi parantunut; nyt hänestä tietenkin tulee pahantekijä. Tuo raukka ei muista isäänsä eikä äitiänsä, he kuolivat jo hänen pienenä ollessansa; sitte on hän vain kulkenut tuulen tuomana, tietämättä minne meni, ja yksi on ärjäissyt hänelle yhtä, toinen toista.»
»Onpa hän ollut täällä Kylvöllä jo kaksi vuotta ja aina vain on yhtä uppiniskainen. Pahat tavat isossa väkijoukossa pahenevat eivätkä parane. Hän olisi ollut täällä vallan pahennukseksi. Mutta Mannista minä aion pitää huolen; hän on viisas lapsi. Olen päättänyt ottaa hänet omaksi kasvatikseni. Hän saa oppia lukemaan Tyynen kanssa, kunnes joutuu niin vanhaksi, että hän otetaan kouluun. Mitäs siitä sanot?»
»Varsin hyvin se käy päinsä», vastasi patrunessa. »Manni sopii veljeksi Tyynelle, hän on tytärtämme puolitoista vuotta vanhempi. Katso», lisäsi hän vielä, »kuinka onnellisena ja surutonna pikku Manni tuolla leikkiä laskee Tyynen ja Maissin kanssa, tietämättä, että hänen elämäänsä koskeva tärkeä päätös on tehty.»
NELJÄS LUKU.
Hämeenlinnasta Poriin päin kulkevan valtatien vieressä Ronkan synkällä kankaalla istui eräänä kevätaamuna keski-ikäinen vaimo ja poika, joka oli noin neljäntoista vuoden vanha. Poika oli erinomaisen kaunis. Hänen keltaiset kiharansa ja suloiset sinisilmänsä olivat erittäin ihanat. Kun tarkemmin katseli vaimoa, niin huomasi, että hänkin kerran oli kukoistanut ihanimpana kukkana, mutta maailman myrskyistä liika varhain surkastunut. Hänen silmäinsä loiste oli vielä kaunis, kun hän ihastuksella katsellen vieressä istuvaa poikaa sanoi: »Oi rakas poikani, ei ole enää pitkä matka Eurajoen kartanoon. Ei aurinko toista kertaa laske, ennenkuin olet nähnyt veljesi.»
»Voi äiti, lähtekäämme nyt jo pian, että joudumme eteenpäin.»