»Älä kiirehdi! Olen kovin väsyksissä ja tahdon ensin lukea Mannin kirjeen», vastasi Leena, sillä se oli hän.
Leena palasi nyt Junnon kanssa Helsingistä kotiseuduillensa. Helsingissä hän oli tullut hyvin toimeen pyykinpesijänä ja sillä saanut kokoon sen, minkä he elatukseksensa tarvitsivat. Vielä oli hänellä säästössäkin niin paljo rahaa, että saattoi ruveta kulkemaan tätä pitkää matkaa. Nyt oli kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun Leena erosi Mannista. Useasti hän oli kirjeitä saanut, mutta ne eivät estäneet häntä kaipauksella muistelemasta poikaansa, jonka tähden hän nyt olikin lähtenyt matkalle, saadaksensa syliinsä sulkea oman rakkaan lapsensa. Hän oli jo joutunut matkansa loppupuolelle, mutta oli väsyksissä, eikä jaksanut mennä edemmäksi levähtämättä. Tässä nyt istuessansa hän otti Mannin kirjeen povestansa ja luki:
Ȁiti rakas!
Ettepä usko, kuinka tulin iloiseksi saatuani teiltä kirjeen, josta näin, että olette olleet tervennä ja tulette hyvin toimeen. Hupaista oli myöskin kuulla Junnon saaneen oppia kirjoittamaan.
Voi äiti, jos vielä saisin äidin sekä Junnon nähdä, sittepä vasta iloinen olisin. Setä ja Täti Palmu ovat niin hyviä minulle, juuri kuin olisin heidän oma poikansa, ja Tyyne on oikein hyvä sisar, mutta sentäänkin aina toivon hartaasti näkeväni äitini ja Junnon.
Onko Junno jo hyvin pitkä? Minä olen kasvanut niin pitkäksi, että äiti ei tuntisi minua, ja tietääkö äiti, että myös Maissi jo on tullut hyvin pitkäksi. Hänellä on kauniit keltakiharaiset hiukset, juuri semmoiset, kuin minä vielä muistan Junnolla olleen. Aina välimmiten Maissi vieläkin saa tulla Tyynen kumppaniksi, kun ei vain vieraita ole. Ei hän enää saa opiskella meidän kanssamme niinkuin ennen, sillä Täti ei pidä sitä sopivana, kun Tyyne on tullut isommaksi, mutta aina Enoni tykönä ollessani minä opetan Maissille, mitä itse olen oppinut. Ei äiti usko, kuinka Maissi on kiltti.
Tulevana syksynä opettaja menee meiltä pois ja silloin toivon pääseväni ylimmälle luokalle kouluun. Sitte luen niin, että pääsen virkamieheksi ja saan äidin sekä Junnon tyköni, ja silloin pitää äidin saaman kaikki, mitä äiti tahtoo. Voi, jospa se aika pian kuluisi!
Äiti voi hyvin ja tervehtää Junnoa äidin omalta
Mannilta.»
Luettuansa kirjeen lausui Leena: »Jumalan kiitos! Lapseni sydän näkyy olevan yhtä hellä ja viaton kuin ennen.»