»Menetkö kohta täältä, kelvoton!» ärjäsi emännöitsijä.
Junno aikoi jo toivotonna lähteä pois, mutta näki samassa pöydällä korttelinmitan, jossa oli maitoa. Siepaten mitan käteensä ja hypäten ovesta ulos hän sanoi: »Tuon vien vain äidilleni», mutta piika juoksi hänen jälkeensä. Juuri kuin Junno oli portissa menemäisillänsä, tuli eversti Pöyhkönen häntä vastaan ja kuuli piian huutavan: »Poika varasti maitokorttelin.»
Everstillä oli piiska kädessä, ja sillä hän huimasi poikaa käteen, niin että kortteli putosi maahan. »Tällä kertaa pääset näin vähällä, mutta älä vain toiste tule varastamaan», sanoi eversti ja meni oikoisena taaksensa katselematta komeaan kartanoonsa, tuntematta, että tuon köyhän pojan sydän oli särkymäisillänsä.
Junno kiirehti kipeän äitinsä luo. Leena näkyi pojan sisälle tullessa lepäävän rauhassa. Junno katseli äitinsä levollista muotoa, ja hänenkin aaltoileva sydämmensä tyyntyi. Hän rupesi mietiskelemään, oliko oikein, että hän väkisin tahtoi ottaa maitokorttelin kartanosta. »Ei se ollut oikein, olisin varastanut», ajatteli Junno. »Niin juuri varaskin tekee: mitä ei hän muuten saa, sen hän ottaa väkisin. Ja kuinka olisin sitte äidilleni voinut antaa varastettua juomaa? Ei, ei. En ikinä enää tahdo niin tehdä!» Junnon näin mietiskellessä heräsi hänen äitinsä unen horroksista ja sanoi: »Poikaseni, jos kerran näet veljesi, niin sano hänelle nukkuvan äitinsä viimeinen tervehdys ja viimeinen neuvo: ettei hän ikinä unohtaisi Jumalan sanaa ja että hän kaikella muotoa oppisi tuntemaan köyhää kansaa. Jos hän joskus maailmassa saa alusväkeä, niin pitäköön huolta niistä, niinkuin isä lapsistansa. Oi Junnoseni, minun sydänkäpyseni! Jää hyvästi! Tuolla, tuolla ylhäällä näen kerran kaksoisveljekset yhdistettyinä.»
— — — — — — — — — — — — — — —
»Täält lähden iloll' rauhassa,
ehk' kuolen, elän sinussa!»
Nämät olivat Leenan viimeiset sanat. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja hän nukkui kuin uneen, jättäen poikansa orvoksi itkemään.
VIIDES LUKU.
Aurinko loisti lämpimästi kesäkuun 22. päivänä. Nästin kankaalla valtatiellä, joka Turusta Raumalle päin kulkee, näemme kyytihevosen, joka vaahtoisena kesän helteessä eteenpäin juoksee. Rattailla istuu nuorukainen, joka näkyy olevan noin seitsemän- taikka kahdeksantoistavuotinen. Hän on sorea ja kaunis kuin kankahalla kasvanut honka. Hänen mustat hiuksensa ovat kauniissa kiharoissa, ja mustat silmänsä säihkyvät, kun hän vähän malttamattomasti sanoo kyytipojalle: »Oih, eikö tuo Laitilan aukeus jo tule? Kuinka kauan tätä kangasta kestää?»
»Ei tämä pitkä ole», vastasi kyytimies huolettomasti.