Tämän vastauksen saatuansa nuorukainen alkoi lauleskella:
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Laulu kuului somalta kyytimiehen korviin, ja heittäen silmäyksen nuorukaiseen, joka oli laulanut, näki hän, että muutama kyynel hänen mustista silmistänsä vieri kädessä oleville kanerville, ja kysyi: »Mitäpä herra noilla kukkasilla tekee?»
»Vien ne kotiini. Valkoiset kanervat ovat harvinaiset, ja muutoinkin ovat kaikki kanervat minulle rakkaita. Ne muistuttavat minua ensimmäisen lapsuuteni kodista, sillä niitä kasvaa paljon Salon torpan ympärillä.»
»Onko herra torpan poika?»
»Olen. Mutta nyt minä olen kasvattipoikana patruuna Palmulla Eurajoella. Isäni kuoli jo aikoja sitte, häntä tuskin muistan enää, ja äitini meni veljeni kanssa Helsinkiin. Nyt on jo kolme vuotta siitä, kuin olen heistä tietoa saanut. Vaikka olen kirjoittanut, ei ole vastausta tullut. Nykyään kävin pääkaupungissamme, mutta en sieltäkään muuta tietoa saanut, kuin että hän oli pois muuttanut, mihinkä lienee mennyt.»
»Eikö herra nyt tule Turusta?» kysyi kyytimies.
»Tulen», vastasi nuori matkustaja, »mutta minä tulin ensin höyrylaivalla
Helsingistä Turkuun.»
»Vai niin», sanoi kyytimies.
Vaipuen ajatuksiinsa katseli nuorukainen taas kanerviansa siksi, että kyytimies huudahti: »Jo näkyy Laitilan kirkontorni!»