Nuorukainen, jonka lukija jo arvannee Manniksi, katsoi ylös ja näki Laitilan kylän edessänsä. Omenapuut, joita täällä kylässä on melkein joka mökin edustalla, olivat nyt täydessä kukoistuksessansa ja levittivät lemuansa. Joka talon pihassa huuhdottiin pöytiä ja lavitsoita; kaikki piti olla puhdasta kesän juhlaksi, juhannukseksi. Manni ajoi kestikievarin pihaan, hyppäsi rattailta ja meni tupaan huutamaan kyytimiehiä, jotka istuivat siellä huolettomina, lakit päässä ja lakinnauhassa sekä valmuja että keltakukkia. Mannin huutaessa kyytihevosta joutuivat kaikki miehet liikkeelle. Pian oli hevonen valjastettu, ja Manni läksi eteenpäin iloisella mielellä. Hän oli lukiosta päästyään käynyt Helsingissä ylioppilastutkintoansa suorittamassa ja sitte ollut muutaman viikon erään hyvän ystävänsä luona, mutta jo mieli hehkui kotiin päin. Hevonen ei juossut niin pian, kuin Manni olisi tahtonut. Hän jätti ohjakset kyytipojan haltuun ja alkoi katsella ympärillänsä olevaa maailmaa, joka juuri oli täydessä kesän ihanuudessa. Tuolla hän näki tuomen vaahtasevan, täällä taas pihlajan täydessä kukassa. Leivonen viserteli kiitosvirsiänsä ilmassa, ja peipponen lauloi sulosäveleitään metsässä. Hän näki sekä kartanon että mökin lasten leikittelevän ulkona, kaikki iloisina ja onnellisina.
Vaan jättäkäämme Manni hänen matkallensa ja käykäämme Eurajoen kartanon asukkaita katsomassa.
Patruuna sekä patrunessa ovat vanhentuneet, ja pikku Tyyne, joka nyt on nähnyt 17 kesää, on kasvanut soreaksi neidoksi. Hänen käytöksensä on uljas, se täyttää kaikki, mitä korkeasukuiselta vaaditaan. Tänä päivänä näemme hänen useasti käyvän edestakaisin eräässä kamarissa, johon ovi vie eteishuoneesta. Mitäpä hänellä siellä on toimitettavaa? Välistä on joku ryppy oikaistavana valkoisessa päällyspeitossa, väliin taas eivät ikkunaverhojen laskokset ole oikein hyvin onnistuneet, täytyy niitäkin paremmin järjestää. »Voih», sanoi hän itseksensä, »tuolla kirjahyllyllä on vielä tomua, jota Lotta neitsyt ei ole pois pyyhkinyt.» Kaikesta hän ottaa tarkan vaarin, mitä tuohon kamariin kuuluu, sillä se on hänen kasvattiveljensä huone, ja tänä iltana hän odottaa Mannia kotiin.
Hän katseli kamaria, ja kaikki oli nyt hyvässä järjestyksessä, ainoastaan kukkamaljakot puuttuivat pöydältä. »Kylvön Maissi ne parahiten laittaa», ajatteli hän ja läksi nyt puutarhurin luo, jolta hän kysyi: »Missä on Maissi?»
»Tyttö istuu ompelemassa joen rannalla», vastasi Kylvö.
Tyyne meni rannalle. Siellä istui Maissi suuren lehevän vaahteran suojassa ommellen. Hänellä oli siniset pumpuliset vaatteet, ja pitkät keltaiset hiukset kiertyivät kauniissa kiharoissa hänen valkoiselle kaulallensa. Tyyne katseli häntä vähän aikaa ihastuksella, sillä Maissi oli hänen mielestänsä kaunein neito, mitä hän oli nähnyt. Tyyne ei tietänyt, että hän itse oli yhtä kaunis, vaikka vallan toista laatua sekä luonteen että muodon puolesta. Maissi oli hempeä ja hento kuin ruoko, joka vaatii turvaa, mihin nojautuisi, mutta Tyynen ylevässä muodossa huomasi heti sen lujan luonteen, joka maailman myrskyissäkin voi seisoa maallisetta turvatta, Lieneekö juuri ollut tämä erilaisuus, joka heidät ystäviksi teki, vaikka Tyyne oli korkeasukuinen ja Maissi ainoastaan puutarhurin tytär. Kentiesi oli vielä toinenkin syy: olihan Maissi kasvattiveljen orpana.
Katseltuaan Maissia Tyyne sanoi: »Varmaankin sinun on hupainen olla tuolla kedolla ompelemassa, mutta tule nyt sentään auttamaan minua että saisin oikein somasti sidotuita kukkia näihin kukkamaljakkoihin. Sitte on Mannin kamarissa kaikki valmiina siksi, kuin hän tulee.» Vieno ruso nousi Maissin poskille, mutta pian se katosi taas. Hän meni Tyynen kanssa ja poimi ihanimmat kukat puutarhasta. Sitte hän sovitteli ne kukka-astiaan, vaan tänä päivänä eivät kukat tahtoneet oikein somasti siihen soveltua. Maissi vain käänteli ja väänteli niitä. Noh tulivatpa toki vihdoin kuntoon ja Mannin pöydälle. Tyyne katseli akkunasta, toivoen näkevänsä kaivatun veljensä tulon, mutta häntä ei vielä kuulunut. Patruuna, joka kamarinsa auki olevasta ovesta näki, miten hartaasti Tyyne odotteli veljeänsä, sanoi hymyellen vaimollensa: »Jos Tyynen ystävyys kasvattiveljeänsä kohtaan kasvaa noin vuodesta vuoteen, niin muuttuu se kerran täydeksi rakkaudeksi, eikä se olisikaan hulluinta, sillä Manni on kelpo poika ja toivon hänestä tulevan oivan papin.»
»Pelkään hänen jo liika paljon pitävän veljestänsä», vastasi patrunessa. »Mannin sydän on aivan vapaa, tieto ja oppi ovat koko hänen maailmansa ja niin pitää olemankin, mutta kerran hän varmaankin näkee kukan, jonka hän omaksensa tahtoisi, eikä kukkanen kentiesi olekkaan Tyyne.»
»Semmoista en minä ajattelekkaan. Tyyne on kaunis, saa myös hyvät myötäjäiset, ja ystävät he ovat olleet lapsuudesta. Jos Manni, niinkuin toivon, mieheksi tulee, ja Tyynen sydän silloin vielä on vapaa, niin siunaan molemmat lapsikseni, eikä Manni silloin saa vähintä onnea osaksensa!»
»Ystäväni», lausui patrunessa, »rakkaus vaatii rakkautta, muusta ei se lukua laske. Älkäämme päättäkö heidän onnestansa eikä tulevista ajoistansa, ne eivät ole meidän kädessämme.»