»Hyvä on patruuna minullekin ollut», sanoi Maissi. »Kuinka paljo maailman ihanuudesta olisikaan jäänyt minulta tuntematta, jos ei hän olisi antanut minun opiskella Tyynen kanssa. Ajatellessani kaikkea hyvää, jota olen saanut nauttia, tuntuu täältä lähteminen kovin ikävältä.»
»Mihinkä sinä lähtisit?»
»Olen päättänyt ruveta puutarhuriksi eversti Pöyhköselle», vastasi Kylvö. »Kyllähän minä asiasta jo puhuin patruunalle, mutta siiloin ei päätökseni vielä ollut oikein varma.»
»Sepä oli ikävä sanoma. Tyyne varmaankin on Maissia paljon kaipaava; mutta nyt olen täällä ollut jo kauan, täytyy mennä laittamaan kapineitani kuntoon, sillä huomenna minun on Helsinkiin lähteminen. Hyvästi nyt vähäksi ajaksi.»
Manni meni. Maissi katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja lausui sitte lämpimästi: »Tuo Manni on oikein onnen lapsi. Kaikki häntä siunaavat ja sanovat, että torpan pojan kanssa tuli onni ja siunaus kartanoon ja sen alueelle.»
Kylvö ei puhunut mitään, vaan meni vastausta kirjoittamaan eversti
Pöyhköselle.
Toisena päivänä oli Manni jo aikaiselta valmis lähtemään. Patrunessa oli varustanut hänet hyvällä eväspussilla, ja kartanon hevonen, joka oli vievä Mannin ensi kestikievariin, kaapi malttamattomasti maata, niin että tomu tuoksui. Manni oli täydessä matkapuvussa, rinnalla matkalaukku, jonka Tyyne oli ommellut. Ainoastaan nuo ikävät hyvästijättösanat olivat vielä sanomatta, mutta vihdoin tulivat nekin sanotuksi. Tyynen mustista silmistä vieri kyyneleitä, hän kaipaili sanomattomasti kasvattiveljeänsä, mutta he lupasivat kirjoittaa toisillensa, ja se oli kumminkin vähentävä kaipausta. Manni juoksi vielä hyvästi sanomassa enollensa ja Maissille. »Kun tulen jouluksi kotiin», sanoi hän, »poikkean Pöyhkeälään teitä katsomaan.» Maissi hymyili. Niin hento kuin hän olikin, omisti hän kyllin voimaa pidättääkseen kyyneleensä. Hetken kuluttua oli Manni jo lähtenyt näkyvistä.
Patruuna istui taas keinutuolissansa, puhaltaen savupilviä, patrunessa kutoi sukkaa, ja Tyyne luki ääneensä Castrénin matkamuistelmia.
Puutarhassa Kylvö sitoi nuoria vesoja keppeihin kiinni, jotta olisivat turvassa syksyn tuulilta, mutta joen rannalla istui Maissi laulellen:
»Sua muistan syksysäällä rajutuulen raivotessa, puista lehtein lentäessä, muistan, koska kuutamolla kuvauupi taivo kirkas jäisen järven iljanteissa; milloin mua muistat — milloin?