Sua muistan kaikin ai'oin, päivän puoleen pyrkiessä sekä maille kulkiessa. Muistan täällä, muistan tuolla tähtitarhan tuolla puolla; — milloin mua muistat — milloin?»
Pöyhkeälän puutarhassa oli nuorukainen, joka otsansa hiessä kaivoi multaa lapiollansa; hänen ympärillänsä maassa oli joukko istutettavia puita. Nuorukaisen posket, jotka tavallisesti olivat kalpeat, punottivat nyt, ja hänen keltaiset hiuksensa hohtivat kuin kulta. Eversti Pöyhkönen tuli käytävää pitkin oikoisena ja yhtä ylpeän ja vaativan muotoisena kuin tavallisesti. Hän katseli nuorukaista, ilmeensä kävi vähän lempeämmäksi, ja hän sanoi: »Noh, työsi näkyy joutuvan eteenpäin, mutta nyt sinun täytyy mennä kyytiin, sillä tänä päivänä on minun vuoroni lähettää mies ja hevonen hollikyytiin.»
»Voi, mutta nämät kalliit ja kauniit puut lakastuvat ja menevät varmaankin hukkaan, jos jäävät istuttamatta», vastasi nuorukainen. Vaan katsottuansa ylös hän pelästyi nähdessään everstin otsassa kaksi syvää ryppyä, jotka eivät hyvää merkinneet, ja hän heitti kohta lapionsa pois, sanoen: »Kyllä olen valmis, herra eversti.» Nuorukainen oli paraan keinon keksinyt, sillä everstin viha lauhtui heti, kun hän huomasi itseänsä pidettävän tarpeellisessa arvossa. Siitä ei hän lukua pitänyt, tapahtuiko se pelosta vai rakkaudesta, vaan sanoi:
»Tuo vastaus olisi sinun heti pitänyt tietämän antaa, kun olet jo monta vuotta talossa ollut, ja muista toiste, kun itse sinulle käskyni annan, että olet valmis sanaakaan sanomatta sitä täyttämään.»
Nuorukainen meni kiireesti hevosta asettamaan ja ajoi kestikievariin. Sinne tultuansa hän vei hevosen talliin ja antoi sille heinätukon. Sitte hän istui pihalla olevalle pölkylle eikä keskustellut muitten kyytimiesten kanssa, vaan alkoi mietiskellä itseksensä: »En tahtoisi olla rikas», ajatteli hän, »sillä paljon he saavat kärsiä, aina heidän ylpeytensä loukkaantuu. En myöskään tahtoisi olla vallan köyhä, köyhähän on useasti rikkaan orja. Paras onni on sillä, jolla on oma pesä, niinkuin linnuilla metsässä, ja jokapäiväinen leipä.» Kauan ei nuorukainen istunut, ennenkuin porokellon ääni herätti hänet mietteistä, ja samassa ajoi ylioppilas pihaan. Se oli Manni, joka nyt matkusti Helsinkiin.
»Tuokaa hevonen», huusi Manni, vaan samassa hän näki nuorukaisen, joka istui pölkyllä. Manni säikähti vähäsen, sillä nuorukainen oli kovin Maissin näköinen, posket vaan olivat kalpeammat. Nuorukainen katseli myös Mannia tarkasti, sydämmensä sykki kummasti; hän oli mielestänsä nähnyt tuon herran ennen, mutta missä? Hän oli outo ja kuitenkin tuttu. Nuorukaisella oli oma peilikuvansa edessänsä, hiukset vain olivat erilaiset. Hän olisi katsellut Mannia kentiesi vielä kauan, mutta kestikievari sanoi hänelle: »Pane Pöyhkeälän hevonen kyytiin, niillä toisilla hevosilla on jo ajettu paljo.» Hevonen oli pian valjastettu, ja kyytimies ajoi kestikievarista.
Manni kysyi nuorukaiselta, oliko hän Pöyhkeälästä. »Olen», vastasi hän. »Minä olin vielä lapsi, kun tulin kerjäten tänne. Äitini kuoli tuolla kylässä eräässä mökissä, ja mökin asukas, joka oli kristitty ihminen, toimitti hänet hautaan. Minut hän toimitti Pöyhkeälän puutarhaan työtä tekemään, ja sepä olikin kyllä hyvä minulle, jolla ei ollut niinkään paljoa kuin taivaan linnuilla.»
»Mitä sillä tarkoitat, että sanoit 'kristitty ihminen'? Eihän meillä pakanoita olekkaan.»
»Paljo on niitä vielä, jotka sydämmessään ovat pakanoita. Semmoiset ovat nuo ylpeät rikkaat, jotka köyhälle sairaalle, joka yösijaa pyytää, ärjäsevät: 'Mene pois, ei minulla ole sinulle huonetta.'»
»Sinä puhut kovia sanoja rikkaista. Muutamista ne ehkä sopivat, mutta älä kaikkia tuomitse. Minä tiedän sinulle antaa toisenlaisen esimerkin, sillä minä olin köyhä poika, kun tulin äitini ja veljeni kanssa kerjäten isoon kartanoon, ja sinne tultuani pääsin kasvattipojaksi. Eivätkä isä ja äiti voi parempia olla, kuin patruuna ja patrunessa Palmu ovat minulle olleet.»