Hän oli tuskin ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin eversti, joka oli
Junnon puhuessa paikalle tullut, huimasi häntä korvalle karjaisten:
»Mitä uskallat sanoa, mieletön?»
»Mitä nähnyt olen», vastasi Junno ja lisäsi vielä: »Herra eversti! Toisen kerran löitte minua, vaan harvoin kaksi kolmannetta.» Sitte hän meni pois taaksensa katselematta. Eversti ei puhunut mitään, vaan puri huuliansa vihasta.
* * * * *
Pöyhkeälän kartanossa oli tuli päässyt irti eräästä vaatehuoneesta, jossa neitsyet olivat illalla käyneet palavin kynttilöin. Eversti huomasi valkean ja kiiruhti kamariinsa ottamaan kultaansa ja hopeaansa. Kalleimmat tavarat olivat pienessä lukitussa arkussa. Hän aukaisi kaappinsa, jossa niitä säilytettiin, mutta nyt hän muisti, että väki oli herätettävä, sillä yksin ei hän mitään aikaan saanut, ja riensi makuuhuoneeseensa vetämään soittokellon nuorasta. Hän juoksi ympäri huutaen: »Valkea on irti!» — mutta tulen valo oli jo herättänyt koko talon väen; he olivat jo täydessä työssä. Eversti pyrki takaisin kamariinsa, mutta valkea riehui jo sielläkin. Nyt hän riensi tuskissansa ulos. Silloin hän näki Junnon ja tahtoi häntä pelastamaan tavaroitansa, mutta Junno ei niistä huolinut, niinkuin näimme, vaan riensi pelastamaan kalliimpaa tavaraa — ihmisen henkeä.
Sillä aikaa oli Kalle ollut hyvin näpsä kaappaamaan everstin kalliita tavaroita, mutta everstinkö hyötyä varten — se on eri asia.
Kun Näpsä näki valkean olevan irti, päätti hän heti rientää everstin kamariin, jossa tiesi kalleimpien tavarain olevan kätkettynä. Hän päätti murtaa kaapin oven, sillä olipa hän kaluja vaarasta pelastamassa, jos olisi joku sisälle tullut. Vaan jos niin onnistuisi, ettei tulisi kukaan, silloin olivat kalut hänen, ja hän oli tuleva rikkaaksi, kukatiesi mikä onni häntä vielä odotti. Näpsällä olikin onni pahassa aikeessansa, sillä hän tuli everstin kamariin, juuri kun eversti oli sieltä mennyt; kaapin ovi oli, niinkuin tiedämme, auki. Näpsä sieppasi vähäisen arkun sieltä ja riensi sitä kätkemään kamariinsa. Sitte hän meni taas valkean apuun ja joutui sinne juuri silloin, kun Junno oli jättänyt everstin vallan toivottomaksi. Huomattuaan Näpsän sanoi eversti: »Tuo Junno kelvoton ei minua totellut, mutta Näpsä, mene sinä pelastamaan minun kultani ja hopeani, niin saat hyvän maksun.»
Näpsä katseli vähän pelolla valkean liekkiä, vaan meni kuitenkin, sillä pelkuri hän ei ollut. Pian hän tuli takaisin, kätensä olivat vähän palaneetkin, mutta hän toi everstille, joka oli häntä odottamassa, kaikki muut kalliit tavarat paitsi arkun. — »Sitä ei siellä ollut», vakuutti Näpsä. Eversti näki, että Kalle hänelle antoi kaikki, mitä huoneesta toi, — mutta mihinkä oli arkku joutunut? — Juuri heidän tätä ajatellessansa tuli Junno, Maissi sylissä. Näpsä näki, mikä autuus loisti Junnon silmistä, kun oli onnellisesti saanut orpanansa pelastetuksi, ja kateus hänen sydämmessänsä synnytti sinne ilkeän päätöksen. Hän sanoi everstille: »Täällä ei enää ole mitään tekemistä. Sallitteko, että nyt menen käsiäni voitelemaan?»
»Mene vain», oli everstin vastaus. Kalle kiiruhti kamariinsa, lukitsi ovensa ja aukaisi tiirikalla arkun lukon. Sieltä hän otti nyt, mitä parahinta oli, kätki ne ja riensi yön hämärässä Junnon kamariin arkku muassansa. Kalle pujahutti arkun hänen piironkinsa laatikkoon, väänsi sen lukkoon, pudotti avaimet piirongin taakse ja läksi taas kamariinsa; sieltä hän otti omat varastetut kalunsa ja riensi kylään erään pahassa huudossa, olevan kahvinmyyjän luo. Akka oli jo ennaltaan Näpsän tuttava; monta pussillista hän oli Kallen kädestä ottanut vastaan. Tälle Kalle nyt jätti tavaransa talteen ja riensi taas Pöyhkeälään. Siltä matkalta hän tuli Junnon luo, ja silloin eversti heidän keskustelunsa kuuli, antaen Junnolle korvapuustin.
Junnon mentyä pois sanoi Näpsä everstille: »Onko herra eversti mitään ajatellut arkusta? Kentiesi on joku käynyt huoneessa sitä pelastamassa ennen minua —»
»Mitä tarkoitat? Puhu selvästi.»