Enoni ei joutunut kauan viipymään Naantalissa, vaan kun minä olin saanut kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään, sanoen:
»Nyt, Elsa, jäät ensi kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan omassa vallassasi kuin tähän asti. Täällä on monenlaisia ihmisiä, paljon näet ehkä turhuuttakin, mutta varo, ettei sinun mieli tee kaikkea, mitä silmäsi näkee», ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: »Turhuus on vienyt monen nuoren onnettomuuteen.»
Näin puhuttuaan enoni läksi pois, ja minä jäin huoneeseeni. Ikävä oli minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma tuntui raskaalta ja tukehuttavalta, jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää itseäni. Tuokion aikaa istuttuani näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, vetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja poikkesivat pihaan. »Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa», ajattelin minä, sillä kapsäkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri, keitä nämät vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli kutsumaan minua iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar S:n ja hänen veljensäpojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun tehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni kutsusta, sanoen, ettei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin maata ja olin pian unen helmoissa.
Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivaalla, ja minä luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti puin päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis. Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin sieltä olevan lavean näköalan.
Vähän aikaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin pieniä lapsia, jotka riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: »Mikä tämän vuoren nimi on, ja mihinkä tämä tie menee?»
»Vuoren nimi on Kuparikallio», vastasivat lapset »ja tämä tie vie salmen rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli Luonnonmaan saarelle.»
Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin hyvin kaunis näköala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria, kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen tässä oltuani päätin mennä salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön läpi. Lintuset lauloivat männistössä, ja minä niitä kuunnellessani kuljin niin ajatuksissani, etten huomannutkaan olevani matkani päässä, ennenkuin näin kaksi naista edessäni; he istuivat jyrkän äyrään syrjällä. Nähtävästi nämätkin olivat tulleet tänne ihailemaan luonnon kauneutta, sillä he istuivat siinä aivan vaiti katsellen merta, joka olikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyni. Kaukana näkyi veneitä purjehtivan; niissä oli merensaarelaisia, jotka palasivat Turusta kauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka erotti ihanan Luonnonmaan saaren mannermaasta.
Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaapäinen nainen, mutta toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saattoi arvata, että hän jo oli jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen vuoden paikkeilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis. Hänen ihonsa oli hohtavan valkoinen, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan; hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät, ja hänen suuret mustat silmänsä katselivat ikäänkuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea vartalonsa oli puettu mustiin vaatteisiin, jonka vuoksi hänen valkoinen ihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen matkaa heistä, mutta kaunis näköala ei enää yksistään vetänyt huomiotani puoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja hänen vanhaa kumppaniansa. Hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen nuoremmalle:
»Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle.»
He menivät nyt molemmat, ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin, he vasta huomasivat minut. Sanaakaan sanomatta he menivät eteenpäin, mutta minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte menin minäkin pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi minua.