Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.
* * * * *
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Mikki ja Lyyli kuulutettiin. Kraatari-tädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti, laattialla oli riivittyjä katajan-hakoja ja kukkakiehkuroita huoneen seinillä, mutta kauniin kukka tässä huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli nyt morsius-puvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin mukavaa hänen päänsä vaatetuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä kiillekullan kukista ja kierukoista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu, leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli sidottuna vyötäröille.
Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein tapahtuu, että morsius-pari Jumalan palveluksen jälkeen kirkossa vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä suurempi oli kansa, joka jäi kirkkoon katselemaan morsius-paria, sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.
Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hää-joukko taas Lyylin kotia, jossa päivällinen oli heille valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone oli vähäinen, eikä muutoinkaan morsius-pari oikein iloita saattanut, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä hyvästi jättävä kaikki tuttavansa. Se toki Lyyliä lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraatari-täti oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan serkkunsa tykö, sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.
Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuret, siellä kukin itse hoitaa omaisuutensa, mutta Hämeessä usein talolliset lampuoteja pitävät, ja senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.
Hää-päivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jää-hyväisiänsä. Kaikki olivat he kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä istuivat Mikki ja Lyyli portahille, he tahtoivat vielä viimeisen kerran sieltä katsella ilta-auringon loistoa.
"Muistatko, Lyyli, vielä", sanoi Mikki, "kuinka lasna ollessamme täältä katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jolloin yhdessä saimme olla".
"Muistan", vastasi Lyyli, "ja mitä iloa minulla vain oli, sitä täytyi minun sinullekkin ilmoittaa, muuten en saattanut tyytyväinen olla. Nyt olemme aina yhdessä, ja toivon, että saatamme onnellisiksi tulla, vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit".
"Ja kerran, se toivo on minulla varma", lausui Mikki, "me vielä tänne takaisin palajamme".