V.
ISÄNTÄ JA PALVELIA.
Oli maanantai, kuu patruuna Pohjonen istui au'aistun akkunan ääressä, juoden aamukahviansa. Tavan takaa laski hän kupin kädestään; hänen koko mielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen silmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekkin joutui unohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen: "Mitä, ystäväni, mietiskelet?"
"Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla on suloinen vaimo, herttaiset lapset sekä oma kartano näin ihanassa seudussa!"
"Ja onpa sinulla vielä tuo suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän! Kyllä nureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle armostansa lahjoja jakaa — mutta ainoastaan hän on rikas, joka kohtaloonsa tyytyy".
"Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin onnelliseksi tällä haavaa, ett'en suinkaan hennoisi apua anovalta mitään kieltää, jos vain suinkin hänen toivoansa saattaisin täyttää"
"Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi".
"Hm — niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni pisti?"
"No mikä?'
"Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ett'ei nyt sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä".