"Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee — mutta säästäkää tuo neuvonne toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudis-torppa, jossa saan monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiä lahjoja muille riittää".
"No mitäs nyt pilkkaa lasket — kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet sekä että Jaakko kartanon Miinan nai".
"Turhia puheita vain", väitti Liisu. "Minä en koskaan ole Jussilan emäntänä —"
"Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotia", sanoi Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kuu Liisu kulkevalle akalle, joka tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin suoraan vakuutti, ett'ei hän huolisi Jussilasta — saattaisihan tämä vielä joutua Jussilan korviin.
Liisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi — Joku uusi, katkerampi tunne kuin entinen. Ei tämä, joka häntä vaivasi, ollut hänen itsekkään äitinsä vaatimukset, — ei, tämä tunne oli niin katkera että se vei kaikki hänen voimansa — ja kotaan tultuansa sanoi hän Mantalle:
"Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven rannalle, siellä on vilposempi".
Tuon sanottuaan riensi Liisu kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua pitkin järven rannalle. Täällä laski hän kätensä sykkivälle sydämmellensä ja heltyi itkemään. "Oi mikä minua vaivaa" — sanoi hän itseksensä, vaan samassa kaikui hänen korvissaan Maijan samat: "Jaakko nai kartanon Miinan" — ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin raskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kamoittavan aaveen kaltaisena oli nuot sanat yhä hänen mielessään, ja hän sanoi itseksensä: "Voi! onko rakkaus aina tällainen? Juuri kuin luulee olevansa onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen aavistanutkaan. Oi, kun saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni tuon tyynen järven kaltainen!" — ja nyt hän rupesi laulamaan:
"Ah ihana on ilta
Ja metsä vilponen,
On tyyni järven pinta,
Jo nukkuu tuulonen.
Vaan miksi, sydämmeni,
Sä olet rauhatoin?
Kun luontokin on tyyni,
Miks' riehut, sykit noin?
Ah, sydämmeni lempi
On saanut sykkimään,
Vaan voima kussa ompi,
Mi saa sen tyyntymään?"