Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä sekä rukoili Jumalalta rauhaa sydämmellensä ja tunsi samassa, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti — siis oli Jaakkokin lähellä — ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän tuli rientäen tyttönsä luokse.
"Oikeinpa Vahti minua ohjasi, ei se tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin heti että sinun täältä löytäisin. Tiedätkö Liisuseni! nyt saan kohta ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa — etkä ollenkaan ihastu! — mikä sinua vaivaa?
"Ei mikään. — Tahdon vain kysyä — Jaakko, pidätkö vielä minua rakkaampana kaikkea?"
"Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? — En semmoista ole sinussa ennen havainnut".
"Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikellaisia huhuja, sanovathan että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan; en sitä ole uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennen kuin sinulta suoraan kysyin".
Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä — ja siis tuulen tuoma, tuulen viemä — punastui hän varsin, mutta vastasi toki vakavasti:
"Minä en yhtäkään tyttöä rakasta paitsi sinua. En koskaan! Ole vakuutettu siitä".
"Kyllä", vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen, ett'ei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eikä jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:
"Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?
"Ei", vastasi Liisu.