"No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu, Jumalaa rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on".
"Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt saatan iloiten Jaakon vastahan mennä, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt olette minulle toista vertaa rakkahampi kuin äsken, jolloin luulin teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!".
"Hm — parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi tästä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään iloasi".
Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan rupesi hän itseksensä puhumaan:
"Kuka noita tämän-aikuisia nuoria ymmärtää — laskea polvillensa! — Oikein komeljantin temppuja tuommoiset! — Oih, oih! — Suutelot vielä — sitte olisi kaikki ihan täydellistä!"
Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällis-unestaan, kuuli muorin puhuvan ja kysyi:
"Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? mitä ihmeitä?"
"Minä vaan ihmettelen tämän-aikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että polvilleen lankesi. Hupsun tapoja — mutta hyvä lapsi hän on; oikeinpa nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikäväni tuota tyttö-raiskaa tulee, se on aivan varma".
"No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit".
"Vasta nyt? — en tiedä ennenkään hullusti tehneeni!"