"He et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin", sanoi Matti, kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken perästä hän jo kuului kuorsaavan.
Mutta mitenkä oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askeleilla astuskeli metsäpolkua pitkin. — Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta, kuin lentävä lintunen, ja johdatti rohkeasti askeleitaan kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa, mutta kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen katseli hän siinä tuon keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän viheriältä ei se ennen hohtanut — ja mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljon iloisemmasti visertelivät — ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti metsässä koiran haukunta; varmaan oli se Vahti, joka jäneksiä ajoi takaa, olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin, Kustu oli kartanoon jäänyt. Kiiruusti riensivät meidän nuoret toinen toisillensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme onnestansa juttelemaan — eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan täydellistä onnea.
VIII.
HÄÄPÄIVÄ.
Kirveen kalske oli jo laannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon uudis-asunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli kauniilla oraalla. Jaakko oli hiki päässä koko kesän työtä tehnyt torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa olleet. Kartanon patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi päivää nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei toki Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä tänään Jaakko on häitänsä viettämässä.
Mäkelässä on tuvan katto ja seinät koristettuna katinliekoilla ja pihlajan oksilla, joista punaiset marjat riippuvat. Mutta porstuakamarissa istui Liisu morsius-puvussaan, kauniina kuin kevät-kukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtaa: hänellä on sorea vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka ovat työssä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulkee edes takaisin, viulu kädessänsä, ja näyttää oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkistaa paperiin, jonka hän ottaa taskustaan, ja hymyilee sitten itseksensä. Mäkelän muori toimittelee, ja muotonsa on tavallista tyvenempi, kun hän kurkistaa porstuakamariin, sanoen:
"Mene, Jaakko, katsomaan, joko provastia näkyy, jotta Mikko tietäisi olla pihalla soittamassa".
Jaakko meni ja näki, pihalle jouduttuansa, provastin jo lähenevän kääsyissään, mutta tulipa siellä vielä toisetkin kääsyt. — — Jaakko tarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitten sisälle, iloisesti huutaen:
"Mikko, menkää pian soittamaan, provasti tulee ja kartanon patruuna myöskin"
Mikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä Mäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palveliansa onneen osaa ottamaan.