"Totta puhun, enkä mitään pilkkaa", vastasi Jussila. Minulla on kyllin tavaraa, sitä en tarvitse, mutta kelpo emännän puutteessa olen, ja senhän nyt toivoisin saavani Liisusta".
"No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa toki sanoa, että kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi pannakkin vaikka rusthollarin emännäksi, mutta köyhä hän on — eipä toki köyhimpiä, vaan kyllähän torpan tilat tiettään, ett'ei niitä suuriin taloihin verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan, niin olkoon tuo Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne".
"Hei, muoriseni! pian sinä asiasta päätöksen teet", virkkoi Matti, "mutta täytyyhän siinä toki kysyä tytönkin mieltä".
"Kyllä minä hänen puolestansa vastaan", pakisi muori. "Tyttö on vähän mielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen heidän ystävyyttänsä vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna sinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy".
"Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse", väitti Matti ja huusi, tuvan ovea raottaen, "Liisu, tule lapseni tänne!"
Liisu tuli sekä asettui isänsä turviin, kuten peljästynyt kyyhky, ja muori lausui: "Kuules nyt Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun itse Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa".
"Niin, sinua vastenpa nyt olen tänne tullut", sanoi Jussila; "jos suostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eikä ne tyhjän-päiväisiä olekkaan", ja nyt sulhaspoika aukasi käärön toisensa perästä. "Tässä filtit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä —".
"Älkää vaivatko itseänne suotta", lausui Liisu vakavasti; "tosin olisi tuo minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi, mutta — pieni on torpan tytön vaate-arkku, ei sinne kahden kihlat mahdu".
"Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan", sanoi
Jussila.
"Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana pysyy, mitä sinne kerran on pantu", vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta, mutta äiti huudahti perään: