Pruustinna kiitti tuliaisista sekä käski muoria istumaan.
"Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattahilla kun tulimme", vastasi muori, mutta istui toki samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: "Onko röökinät kotona? minä otin mukaani peiton-aineita ja pyytäisin röökinöitä meidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan".
"Kyllä he ovat kotona", vastasi pruustinna ja huusi tyttäriään, joista toinen heti tuli muoria tervehtimään sekä lupasi peiton kauniiksi pistellä; mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista, punaisilla kukilla hienosti pilkotettua karttuunia, sanoi neito:
"Noh, miksikä tuommoista mustan-väristä vaatetta olette Liisun morsius-peitoksi ostaneet?"
"Onhan ihmisellä usein murhettakin", vastasi muori, "ja silloin on muuta hyvä olemansa".
"Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia", väitti neiti.
"Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa, mutta" — lisäsi hän ikään kuin itseksensä — "jos Liisu rusthollarin ottaa, laitan hänelle punaisen peiton ja teetän tästä itselleni häävaatteet — vaan Jaakolle - hm hänelle on tämä liiankin hyvä".
"Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee"? kysyi pruustinna, kun huomasi muorin puheesta, ett'ei siitä oikein varmaa tietoa ollut.
"No niin, pruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varman asian, koska Jussilan rusthollari on tytärtäni vaimokseen pyytänyt, mutta tyttö hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa asioissa, on toki nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa trenki-nulikan, jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä — tuommoinen tyttö hupsu, sanon vieläkin — mutta kaikilla vain pitää olla heikot puolensa — niin, niin se on", ja nyt muorin suru nousi korkeimmallensa, jopa hän parkasi itkemään. Provasti tuli samassa sisälle ja meni, nähtyään tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti häntä tervehtimään sekä kysyi:
"Mitäpä Mäkelän muorille on tapahtunut?"