– Mitä ihmettä sinä nyt teit, Joju? – huusi Miina, – jotakin sinä olet rikkonut!
– En minä tiedä, – missä tikut ovat, äiti? Ottakaa valkeata! Lamppu oli tuossa lattialla, ja minä pelkään, että se on mennyt rikki, sillä öljyn haju tulee nenääni.
– Kyllä minä nenällesi annan, vai sinä lasket lampun lattialle ja potkaiset sen rikki; tuossa tikut ovat ja täällä on onneksi kynttilän pätkä.
Miina sytytti kynttilän ja rupesi katselemaan ympärillensä. – No mitähän kummaa tämä on? Ovi on auki, lamppu lattialla säpäleinä ja tuo pitkä roikale tuolta pöydän alta tipotiessään. Mitä se merkitsee?
Joju oli vaiti ja näytti tuumaavalta, mutta hyppäsi sitten äkkiä pystyyn vuoteeltansa. Hänen takkinsa oli liukunut rahilta lattialle, ja sen nähtyänsä oli ikään kuin jotakin olisi hänen päähänsä juolahtanut. Hän kiirehti koettelemaan takintaskujansa ja huusi sitten aivan onnettomana: – Minun kukkaroni on poissa!
– Kukkarosi? Oliko se varmaan sinulla? – kysyi Matti, joka myöskin tarkasteli huonetta.
– Oli se, oli niin varmaan kuin tässä olen! Minä otin maata pannessani lampun pöydältä tähän lattialle ja laskin rahani, ja niitä oli juuri viisi markkaa. Mutta juoksenpa tuota hylkyä etsimään.
– Minä tulen kanssasi, sanoi Matti.
– Kyllä sitä turhaan näin pimeässä etsitte.
– Minä menen yksin ja juoksen niin että, siksi kunnes hänen löydän, ja löydänhän aina jonkun poliisin edes, jolle voin asiasta ilmoittaa.