– Kiitos! Kuuleppas, Joju, kuka on sinua rehelliseksi opettanut?
Joju tuumasi, vaan sanoi sitte: – En minä tiedä, ei siellä metsässä, jossa ennen asuimme, kukaan toiseltaan mitään ottanut.
– Niin, niin, salon vakavat hongat eivät pahuuteen opettaneet, oikein sanoit. Vaikeampi on täällä ison maailman hyörinässä kelvollisena pysyä. Katso, tässä ovat kaikki ne rahat, jotka olet minulle tuonut; sinä olet ollut rehellinen poika ja saat nyt pitää itse kaikki nämät rahat, ei miksikään palkinnoksi, sillä rehellisiä meidän tuleekin olla, se on velvollisuutemme, vaan kehoitukseksi, että muistaisit aina olla rehellisenä.
– Kiitoksia! Saanko nämät oikein omakseni?
– Saat, ja vielä kysyn sinulta, tahtoisitko tulla minun pojakseni. Minä ottaisin sinut luokseni ja kasvattaisin sinua.
– Kyllä, mutta minun täytyy ensin kysyä äidiltä.
– Eikö isäsi elä?
– Elää, mutta kyllä hän antaa minun tulla, jos vain äiti antaa. Isä monta kertaa on ollut pahoillaan siitä, että tänne tulimme, varsinkin minun tähteni.
– Hm, vai niin. Ehkä on paras, että itse menen heille asiasta puhumaan. Mennään nyt oitis.
Mellilä läksi, ja Joju oli tien-oppaana. Tultuansa siihen hökkeliin, missä Jojun koti oli, katsoi rehtori vähän hämmästyneenä ympärilleen. Asukkaat joivat juuri par'aikaa kahvia, ja pöydän ääressä oli jos jonkinmoisia renttunaamoja. Jojun äiti kaatoi viinaa kahvikuppeihin höysteeksi, ja näyttipä siltä, kun hän itsekkin olisi ottanut jakajaisia. Rehtoria pöyristytti. Tästä kodistako siis tuo reipas, kaunis poika oli kotoisin... Salon helmassa viattomana kasvanut poika oli tuosta pesästä pelastettava. Luoja itse oli johtanut lapsen hänen tielleen.