– No Korppi sinä, mihinkä kiire?
– Kas, Veitikkako? Enpä aikonut tuntea sinua. Näes, minulla on aina kova kiire, mutta jos sinä joudut seuraamaan minua, niin tule! Saamme sitte vähän jutella toistemme kanssa.
– Oojah, kyllä minulla aikaa on.
– Minä olen kirjapainossa korehtuuripoikana. Katsoppas poika, tällaisia lehtiä minä kannan; tässä on nyt yksi arkki runoutta, ja siitä kustantaja maksaa lähes sata markkaa, kuulin itse, kun herrat painossa puhuivat, ja tämmöisiä papereita minä kannan joka päivä edes takaisin. Ei maar niitä joka miehen kynsiin annettaisi.
– Näytäppäs! Eihän niissä mitään ole. Tuolla sivulla on neljä riviä, tuossa kaksi värssyä, ja kolmas sivu on ihan valkoinen. Hupsut, kun tyhjästä maksavat.
– Kas et sinä ymmärrä sitä asiaa, enkä minäkään, siinä minulla on korpin pää ... mutta se kuuluu olevan sellaista uutta lajia, että siitä sopii maksaa, vaikka siinä ei mitään juuri olekkaan.
– Jospa suutarin Sakkikin toisi runonsa tänne, niin hän jo saisi niin paljon rahaa, että kouluunkin pääsisi.
– Mikä se Sakki on?
– Eräs suutarin poika vain, joka kovin halusi kouluun. Sepä olikin oikein hyvä poika.
– Mutta missä sinä nyt olet, kun noin hienoissa kävelet?