Sillä välin Naima Vuori nuhteli Elsaa siitä, että hän oli kiittänyt Solmian luistelua. – Kyllä hän vain tarpeeksi tietää, että häntä ihaillaan, – virkkoi Naima.
– Sitä en ensinkään luule, – sanoi Elsa.
Solmia palasi radalta ja ilmoitti, että pojatkin aikoivat tulla kotia. Luistimet hän otti jalastaan, ja sitte oltiin valmiit lähtemään.
Pian Joju ja Sakki heidän saavuttivat, ja vilkkaasti keskusteltiin matkalla.
Joju kertoi koulusta kaikenlaisia kaskuja ja omasta elämästäänkin yhtä ja toista, miten hän oli ollut sanomalehtipoikana ja koetellut monenmoista lyhyessä elämässään. Kertoipa vielä, miten hänen teki mieli merelle, mutta setä Mellilä oli aina ollut sitä vastaan ja vaatinut häntä lukemaan siksi, kunnes tulisi kuusitoistavuotiaaksi. – Jos silloin vielä haluttaa lähteä, niin saan mennä. Nyt keväällä siis pääsen tuonne avaraan maailmaan!
– Hirveätä aivan! – huudahti Naima.
– No, en tiedä, mitä hirveätä se olisi, päin vastoin.
– Ajatelkaa noita myrskyjä merellä!
– Saattaa niitä vaaroja olla joka paikassa, – sanoi Solmia, ei se mielestäni mitään olisi sen vuoksi, mutta vanhan sedän ja tädin vuoksi, jotka niin kovin häntä kaipaisivat.
– Niin, he tahtoisivat minua pyrkimään voimistelunopettajaksi.