– No sehän on niin reipasta ja uljasta, ja tehän kuulutte voimistelevan niin mainiosti. – Naima kuiskasi eräälle sivutoverilleen: – Ai, kuinka tuo tumma on sööti! – Hän oli sitä kuiskaavinaan, mutta hyvin Joju sen kuitenkin kuuli, ja hän sanoi:
– Kuka raukka se sööti on? Semmoinen poika on hyvin imelä, jota voi söötiksi sanoa.
Tähän eivät tytöt mitään vastanneet.
He olivat nyt tulleet eräälle kadulle, jossa heidän tuli erkaantua toisistaan. Rehtorin pojat ja Solmia sanoivat hyvästit seuralaisilleen ja lähtivät kotia.
– Joju, mitenkä saatoit tuolla tavalla puhua, etkö nähnyt miten Naima kävi punaiseksi, – sanoi Sakki.
– Minäkö siitä olisin välittänyt, ei tarvitse tyttöjen tulla minua arvostelemaan, yhtäkaikki minulle, olenko Naiman mielestä makea vai hapan.
– Olenhan minä monta kertaa sanonut, kun olet tehnyt minulle jonkun palveluksen, että sinä olet ollut hyvä, etkä sinä ole koskaan suuttunut.
– En, se on aivan toista. Muistan minä senkin vielä, kun sinä siellä pappilassa ennen marjapoikana ollessani sanoit, kun minä tuhmasti kiroilin, että kyllä luulit minun lakkaavan pahasta tavasta, sekä että minusta tulisi kelpo poika. Se sana, näes, auttoi minua jättämään pois tuon pahan tavan.
He tulivat nyt kotiportille, mutta Joju sanoi vielä lähtevänsä vanhempiansa katsomaan. Sakki ja Solmia menivät sisälle, ja Eriika täti kutsui heitä kammariinsa kahville. Rehtori istui siellä jo ennaltaan.
– Minnekkä Jojun jätitte? – kysyi rehtori.