Jojun vastainen ura oli siis päätetty.
Kun kapteeni oli mennyt, tuli Solmia sisälle ja kuiskasi jotakin Eriikan korvaan. Eriika noikkasi, ja tyttö meni jälleen, ja näyttipä siltä, kuin hänellä olisi ollut koko valtiosalaisuus tiedossaan. Hetken perästä hän tuli takaisin ja pyysi, että eno ja täti sekä pojat tulisivat pakarikammariin. Matin Miina kutsui kahville, sillä nyt oli Miinan päivä.
He läksivät kaikin, ja miten hämmästyivätkään, kun huone oli ihan puhdas ja siisti! Solmia oli saanut Eriika tädiltä vanhat uutimet, jotka hän itse oli parsinut ja jotka Leena sitten oli tärkännyt ja silittänyt. Nyt näyttivät ne niin siistiltä ja puhtailta akkunassa. Pöydällä oli valkoinen liina ja sen päällä Jojun antama Uusi Testamentti, johon hän oli kirjoittanut äitinsä nimen. Kahvin ja nisuleivät oli Eriika lahjoittanut. Eräs vanha rikkinäinen keinutuoli oli myöskin laitettu kuntoon, paikattu ja maalattu ja annettu sitten Miinalle. Siihen muija oli nähtävästi ihastunut. Matti kumarsi ehtimiseen ja siunasi rehtoria ja Eriika neitiä kaikesta hyvästä.
– En olisi uskonut, että näin rauhallista kotia vielä olisin saanut, – sanoi ukko.
Miina näytti yleensä siltä, kuin hän olisi enemmän pitänyt entisestä elämästään, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Kaikki krouvaaminen oli jyrkästi kielletty, ja kulkijoita eivät saaneet ottaa luoksensa, ei minkäänlaisia. Miina kyllä ensin puhui vähän muuttamisesta, mutta kun ukko piti sitä pelkkänä mielettömyytenä, he kun saivat vuokratta rehtorilla asua, niin Miina sanoi, ettei toisten niskoilla oleminen häntä miellyttänyt. Matti ei ottanut kuullakseenkaan vaimonsa puhetta, hän kun oli kovin kiitollinen ja ihastunut oloonsa. Mutta vähitellen Miinakin tottui siivompaan elämään.
Siellä nyt kun oli katseltu, miten kaikki oli kunnossa Matin huoneessa, ja ruvettu kahvia juomaan, jota Solmia hyvin taitavasti kaasi kuppeihin, alkoi rehtori kertoa Jojun merelle menosta ja kyseli, mitä hänen isänsä siitä piti.
– Mitäpä minä siihen sanoisin, kyllä rehtori parhain tietää, mikä ala hänelle sopivin on, – vastasi Matti.
– Niin, antaa mennä vain, – virkkoi Miina, – hyvä se on, kun nuorena pääsee maailmaa kokemaan. Noin kuudentoista-vuotiaana minä itsekkin maailmalle kodistani lähdin. Onhan se sentään hauskaa, kun lapsensa siihen mittaan saa, että ihmisiin kelpaavat.
– Hm, – sanoi rehtori.
– Mutta sen tiedän vain, että Jojua tulee kovin ikävä, kun hän lähtee pois; ja sitten tulee se pimeä syksykin vielä, – sanoi Solmia.