– Kyllä syksy pian menee, kun koulussa on, tuskin sinä minua muistatkaan. Mutta minä kirjoitan teille sieltä maailman ääriltä.
Joju oli iloinen vain, ajatellessaan noita merentakaisia, kaukaisia maan-osia, ja mitä kaikkea hän siellä saisi nähdä.
Kun kahvi oli juotu, nousi rehtori istualta ja sanoi hyvästi. Kaikki muut seurasivat hänen esimerkkiänsä. Poikien täytyi myöskin mennä läksyjänsä lukemaan.
Kun olivat tulleet pois ja Eriika oli istunut huoneeseensa, kuuli hän, että joku nopein askelin tuli hänen kammariinsa, ja samassa hän jo tunsi, miten Jojun vankat käsivarret kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.
– Kiitoksia, täti, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan taas tänäkin päivänä, – sanoi Joju, ja hänen tummat, samettimaiset silmänsä kiilsivät kosteina. Hän ymmärsi kyllä, että hänen tähtensä Eriika oli hänen äidilleen osottanut hyvyyttä.
Eriika noikkasi vain ja katseli äidillisen lempeästi kiitollista poikaa.
Toukokuun loppupäivät kuluivat nopeasti, ja Solmia oli vapaa lähtemään kesälomalle.
– Koska minä sinun jälleen näen? – kysyi hän Jojulta. – Olen kentiesi jo koulusta poissa, kun tulet takaisin...
– Niin, ja silloin et ole enään pikku Solmia, vaan täysikasvuinen neiti.
– Ja sinä olet harteva, partainen merimies. Kummallista!