– Enhän vielä kolmen vuoden päästä niin mahtane vanhentua.

– Ei, kyllä me vain sinun silloin tunnemme samaksi Jojuksi kuin nytkin, – vakuutti Sakki.

– Käytkö edelleenkin, Solmia, katsomassa vanhempiani? – kysyi Joju.

– Tietysti minä sen teen, ja Sakki myöskin.

– Lukisitko heille myöskin? – sanoi Joju hiljaa, ikään kuin hän olisi pelännyt pyytävänsä liikoja.

– Kyllä aivan varmaan. Tätikin auttaa meitä muistamaan, mitä me kyllä mielellämme teemme.

Sinä aamuna, jona Solmian piti lähtemän, oli Eriika täti kasvattipoikien kanssa aikaisin aamulla torilla. Pojat ostivat kumpikin vähäisen kauniin kukkavihon, ja torilta palatessa poikkesi Eriika täti Brondinille ja osti sieltä pussillisen torttuja. Kotona sitten kaikki lahjoitettiin Solmialle. Täti antoi hänelle makeispussin evääksi, ja pojat kiinnittivät kukkavihot hänen päällystakkiinsa.

Rehtori katseli heitä, sanoen: – Vai niin, kaikki muut ovat nyt antaneet sinulle lahjoja, paitsi vanha enosi. Enhän minä tuollaisia enään keksi, mutta rakas olet minulle kuitenkin, oma pikku nupukkani! Sano terveisiä sisarelleni ja langolleni sekä siskoillesi. Jumala kanssasi olkoon!

– Kiitoksia eno, kiitoksia kaikki!

Sitten lähdettiin vielä rautatielle saattamaan. Pian oli Solmia muitten toverien joukossa junalla, joka viheltäen lähti poispäin.