Kesä teki tuloaan suurin askelin. Lehdet puissa olivat melkein täysikasvuiset, aallot loiskivat vapaina, ja laivoja tuli satamaan.
Marjaniemessä oli kaikki kesäkunnossa, Jojua vain odotettiin, jotta hänen tultuansa heti lähdettäisiin maalle.
Sakki kulki joka päivä satamassa katselemassa; olihan hauska kävellä, kun oli tärkeä työ-askel kunnolla suoritettu ja kun päässään vielä alituisesti sai kantaa kaikkien nähtävänä merkkiä siitä, mitä oli toimeen saanut... Ei Sakki sitä aivan niin ajatellut, mutta erinomaisen hauskalta se lakki vain tuntui juuri nyt, kun se oli niin uuden uutukainen ja puhdas...
Eräänä päivänä, kun hän rantaan tuli, kuuli hän huudettavan: "Suuri kolmimastoinen laiva laskee ankkuria satamassa".
Se oli kapteeni Malmin laiva.
Sakki ja Joju näkivät jo toisensa, ja hetkinen vielä, niin he jo olivat tervehtineet toisiansa.
Nyt oli ilo suuri molemmin puolin, mutta Jojulle varsinkin, sillä kun pitkän poissa-olon perästä ensi kerran laskee jalkansa isänmaansa manterelle, niin silloin paremmin kuin milloinkaan tuntee, että "oma maa on mansikka".
Joju palasi vielä laivaan ottamaan kapineitansa ja asetti ne rattaille, ja sitten lähtivät yhdessä Sakin kanssa kotiin.
Rehtorilla oli oikein juhlahetki. Avosylin otettiin kasvattipoika vastaan. Ja Joju oli niin onnellinen, että olisi tahtonut syleillä koko maailmaa. Vanha Leenakin melkein kirkaisi, niin lujaa Joju hänen kättään puristi.
– Hyvä herra, onpa teidän käsiinne voimia karttunut, – sanoi Leena.