– Ja kun nyt olette päässeet sivistyneiksi nuorukaisiksi, niin tulee teidän muistaa, kun omin neuvoin elämäänne jatkatte, – virkkoi provasti, – että pysytte kelpo ihmisinä, sellaisina, jotka tuottavat kunniaa kasvattajilleen ja isänmaallensa.
Käki kukahteli rannan koivuissa ja koko luonto huokui ylistystä Luojalle, ja siihen yhtyi vanhusten kiitosvirsi Marjaniemen tuvasta.
Tämä pieni pihlajan alla istuva seura kuunteli veisua, ja provasti virkkoi jälleen: – Että nuoret kehittyvät, on luonnollista, mutta täällä on vielä tapahtunut toinenkin muutos, joka osottaa, kuinka paljon me voimme kanssa-ihmisiimme vaikuttaa. Minä tarkoitan vanhuksia tuolla.
– Siitä minulla on moninkertainen syy kiittää setää ja tätiä, – sanoi Joju vakavasti.
– Teidän rakkautenne, lapset, – lausui rehtori Mellilä, – on kaikki palkinnut. Teistä on meillä ollut elämän iloa. Ja sitä paitsi, ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastaa, vaan Herra, joka kasvun antaa.