"Mutta äitilläsi olisi toki helpompi oltava", lausui kenraalinna, "jos hän ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää, ja kukatiesi minäkin sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä".
Kenraalinnan puhuessa oli Hiljan kyyneleet la'anneet vierimästä ja hän sanoi vakavasti:
"Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äitilläni ja veljelläni on silloin paljon parempi oltava; veljeni ei enään tarvitsisi nälkäisenä kouluun mennä, ja täti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on minulle säästänyt".
Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja kun kerran ymmärsi, että hänen pois lähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä päätöksessään.
Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin hyvä, että kasvatiksensa otti hänen lapsensa, mutta kenraalinna vastasi:
"Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen, ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kuin minä hänen apuansa tarvitsen". Sitte sanoi hän, että muutaman päivän päästä olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti kenraalitar hyvästi ja läksi pois.
Suru ja ilo taisteli yli-kerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui Hiljan poismuuttaminen, mutta toivo oli toki, että lapsi ylhäisessä kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona ja tämä toivo tuotti levon heidän sydämillensä.
Pian oli ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä vietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai kenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai näihin pukeutua; mutta kun hyvästi-jättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana vuosivat; tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä, vielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti oli hän ollut tätinsä hoitamana; mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka oli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät nyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein meni sinne myös kenraalinna, taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki silloin, jolloin laiva hänen eroitti kotirannasta, ei se ikänä hänen muotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella, raitis tuuli heilutteli hänen mustia kähäröitään, vaan se ei saanut ruusuja hänen kalpeille poskillensa; lapsen syvä-mieliset mustat silmät katselivat hänen rakkaita omaisiansa, joidenka kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun leivän pala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.
Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittamaan. Laiva vihelsi viimeisen kerran ja läksi sitte matkallensa.
Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä istui Hilja eräässä vähäisessä kamarissa, jonka kiiltävissä huone-kaluissa hän näki kuvansa, jos vaikka minne päin katseli, mutta kaikki nämät loistavat kapineet, jotka häntä ensi päivinä tässä kodissa olivat ihastuttaneet — ne olivat nyt unohduksissa, sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa. Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa ja avasi heitä muistellessansa vähäisen piirongin laatikon sekä otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka olivat hänen säästämiänsä. Nämä jakaili hän nyt kolmeen osaan; samassa kenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi: