"Täti, katsokaa! minä olen säästänyt kaikki makiaiseni, ja tahtoisin ne lähettää kotia Naantaliin; pikkuisen olen niistä kaikista maistanut, mutta eihän se mitään tee?"
Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: "Ei suinkaan. Sinä olet kiltti lapsi, joka muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste makiaisesi, sillä täältä on liika pitkä matka näitä lähettää, mutta nyt menee pian tuli-laiva Turkuun ja minä lähetän äitillesi yhtä ja toista; silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin heille paljon iloa tuottavat. Mutta mene nyt, lapseni, maata, että huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna".
Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi unen helmoissa.
Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan, sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista, ett'ei hän enään saattanut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte kenraalinnalle hyvää huomenia sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta ne kuluivat toki, ja Hiljalle tuli kouluun menon aika.
Lepposesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi kouluun. Kenraalinnan kanssa oli hän jo ennen käynyt opettajattaren luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä muistaessansa ilo-mielln riensi eteenpäin, mutta hänen astuessaan portaita ylös, sykki sydämmensä toki tavallista pikaisemmin. Hän aukasi oven ja meni sisälle. Siellä oli jo paljo koululapsia, mutta opettajatar ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa loisti hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli Anna K. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, vaan Anna purskahti nauruun ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään, ja kysyi viattomasti: "Eikö Anna minua tunne?"
"Tunnen", vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, "olethan sinä piparkakun-myyjä Naantalista. — Onko sinulla nyt kyllä paljo pipar-kakkuja". Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa, mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä pilkkasi ja halveksi.
Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulko-muodoltaan ovat varsin vähäpätöisiä, toki vaikuttavat voimallisesti hänen luontoonsa, koko hänen elin-ajaksensa. Niitä tapauksia oli tämä nykyään mainittu.
Hilja tunsi Annan puheesta pisteen, joka tunkesi syvään hänen viattomaan sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka nykyään loistivat lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleillä täytetyt, mutta hän koki estää kyyneleitänsä vierimästä. Eräs vähäinen valko-tukkainen tyttö, Alma Tuomi nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi nyt, mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman ystävällisestä kohtelemisesta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli ottanut hänen kasvatiksensa. Alma kysyi vielä, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi sen kuultuansa: "Minun nimeni on Alma". Sitte jutteli hän myös, että äitinsä oli kauppamiehen leski, jolla oli iso talo, mutta että hän vuokrasi useammat huoneet ylioppilaisille. Näin oli nämät kaksi tyttöä nyt tutuksi tullut, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja katseli tuota sini-silmäistä Almaa ikään kuin jotakin korkeampaa olentoa, joka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että kaikki hänen hylkäsivät.
Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja puhui, että Hilja oli rikkaan kenraalinna Simssin kasvatti-tytär; mutta opettajatar tuli sisälle, ja kaikki puheet jäivät toistaiseksi.
Opettajatar alkoi nyt virren: "Sun haltuus rakas isäni" j.n.e., johon lapset yhdistyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti, ja tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen oli hän monta kertaa kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sitte saivat he kukin lähteä kotiansa.