Kun Hilja meni kotia päin, juoksi Alma hänen perässään huutaen: "Hilja! Hilja! odotas, minä tulen kanssasi, minun kotoni on sielläpäin, kuin sinunkin kotosi".
Hilja odotti siksi, että Alma hänen saavutti; sitte menivät tytöt yhdessä ja päättivät että he myös yhdessä kouluun palaisivat.
Kun Hilja kotia tuli, ei hän enään muistanut puhua, mitä koulussa oli tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään, mutta illalla kun hän istui yksin kamarissaan eikä enään lukea nähnyt, silloin muisti hän taas miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat, ja miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! hän oli itse kuin lehti, jonka tuuli on temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi oli surullinen, ja kysyi:
"Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?"
Hilja purskahti itkuun ja puhui sitte, miten Anna K. oli itseänsä käyttänyt häntä vastaan.
Kenraalinna tuli vakavaksi; hän näkyi miettivän jotakin ja lausui ikäänkuin itseksensä: "Taisinpa tyhmästi tehdä kun hänen kouluun panin. —" Sitte sanoi hän Hiljalle: "Minä puhun opettajattarelle, ett'ei sinun enään tarvitse kouluun mennä, sillä minä otan sinulle jonkun kelvollisen opettajan tänne kotia".
Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, käskein hänen unhottaa koko asian, ja sanoen: "Vaikka Anna käytti itsensä tyhmästi, saithan sinä Alman sen siaan ystäväksesi. Alma pitää usein pääsevän sinun tykösi, ja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla ystävänäsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ett'ei hän sinua tänään niin kohdellut kuin Alma".
Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani, yhtään ikävää muistoa enään estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.
Viides Luku.
Kirkkaasti paistoi aurinko Toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät, iloiten kesän tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin, vaan eipä he tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään pajukertun suloista viserrystä, ei, tänään oli ihmis-joukko kokoontunut kuuntelemaan Suomen yliopistolaisten neli-äänistä laulua. Kauniisti kaikui nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kuunteli kansa, sillä Suomen ylioppilaat ovat kaikkein suosimat, ja heitä odottaa kansa toteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita.