Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Ja taas näkyi käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja menivät istumaan erääsen lehti-majaan. Ylioppilaiset katselivat ihastuksella näitä ja alkoivat sitten laulun:
"Näki poika ruusuisen, ruusun kankahalla" j.n.e.
Kuuntelijat lehti-majassa olivat kenraalinna Simssi, hänen kasvatti-tyttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut Helsingissä. Sillä aikaa oli hän kerran käynyt äitinsä luona, sillä vuosi takaperin kävi kenraalinna Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä viattomana ja kukoistavana sekä kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljaa, sillä Hilja oli aina ollut hänen lempimänsä, ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa hoitajaa ja täksi pyysi tätiä, oli hän heti valmis tulemaan, eikä tähän ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin saatti olla Hiljan lähellä.
Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin; siellä hoiti hän kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän saatti olla eroitettuna maailman tomusta.
Hilja oli nyt kuudentoista-vuotinen neito, ja Toukokuun ensi päivä oli hänen syntymä-päivänsä. Onnellisena istui hän lehti-majassa kenraalinnan ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut yliopistolaisena ja asui Alman kodissa.
Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja useasti heitä nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla oli koti-opettaja. Tässä istuivat he nytkin lehti-majassa yhdessä, kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän seuransa, sillä Niilo tuli toisen yliopistolaisen kanssa heidän luoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo, mutta vartalonsa oli sorea, miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoista-vuotisena oli hän tullut yliopistolaiseksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi; tämä olikin hänen onnensa, sillä hän oli köyhä poika, ja Hiljan opettajana oli hänellä kenraalinnan tykönä koto, saattipa hän vielä itsekkin opittavansa oppia, koska kenraalinna luku-kauden ajat asui Helsingissä.
Paavo oli nyt jo vapaa opettajan-virastansa, sillä Hilja ei enään opetusta tarvinnut, mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kun Hiljan syntymä-päivä oli ohitse, ja tämän teki Paavo halusta; hän viipyi, sillä Hiljan lähellä oli hän onnellisin. Hilja piti myös paljon Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja Niilon tullessa lehti-majaan meni Paavoa tervehtimään, sanoen:
"Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli laulamassa minun syntymä-päiväni kunniaksi, eikö niin?"
"En saata yksistäni sitä ansiokseni ottaa", vastasi Paavo, "vaikka minä sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli vähäinen joukko soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla siksi, että kello oli lähes yksitoista, vaan sitte menimme saaressa olevaan torppaan; siellä söimme iltaista, ja kun kotia läksimme, oli kello jo kaksitoista. Minä muistutin kumppaniani, että oli syntymä-päiväsi, ja nyt päätimme kaikin mennä sinulle laulamaan, vaan ensin läksimme Niilon tykö, ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi menimme kello kahden aikana laulamaan".
"Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat kutsumuksen meille Hiljan syntymä-päivän illaksi", sanoi kenraalinna.