"Aivan kernaasti sen teen", vastasi Paavo.
Kenraalinnalla ei enään ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi hän päätti lähteä kotia, mutta neitosten ei suinkaan tehnyt vielä kotia mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, sinertävä taivas, keväinen ilma, viheriöitsevä puisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään näitä kuusitoista-vuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä. Vähän vastahakoisesti menivät he siis pois, mutta illaksi oli kutsuttu paljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isosesti viettää kasvatti-tyttärensä syntymä-päivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kylläksi tekemistä.
Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, vaan palasivat sitte takaisin kumppaniensa luo.
Kotia tultuaan näki Hilja pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka nimi oli; "Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä". Kun hän tämän aukasi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: "Muista aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku — ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus".
Hilja katseli tuota vähäistä paperia, muutama kyynele vieri paperille, ja hän sanoi itseksensä: "Paavo! Paavon antamat ovat nämät muistot". Hän riensi vanhan tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen:
"Sinä olet hyvän lahjan saanut, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa".
Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä saanut oli, ja kenraalinna katseli kirjaa sanoen: "Varsin kaunis lahja, oikein somasti sidottu kirja". Sitte nousi hän istualta ja meni vaatehuoneesensa, otti sieltä uudet valkoiset hohto-vaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kulta-kellon vitjoinensa ja antoi net kaikki Hiljalle, lausuen: "Minun tyttäreni! nämät tahdon sinulle antaa syntymäpäivä-lahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun net uudistaman".
Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä ei toki kenraalinnan lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä tähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan, kuin hänen kasvatti-äitinsä.
Kenraalinna oli hyvän-luontoinen ihminen, Hän ei ollut ylpeä, mutta turhamainen; koreutta ja kauneutta rakasti hän ylellisesti. Tämän tunsi Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdattamaksi juuri nyt, kuin hän alkoi oloansa maailman näyttö-kentällä. Paavo rakasti Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli ylen nuori, jo Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä täytettävänä, ennenkuin hän saatti saavuttaa pää-maalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen tohtoriksi.
Paavo oli jalo nuorukainen, hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi senlainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin tanssi-salien muoti-nukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon sydämmessä löytyisi palava isänmaan rakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut, mutta oliko tämä sytyke sammuva maailman tohussa — siihen sai tulevaisuus vastata.