"Älä pelkää, Paavo, siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes rapsi". Muuta hän ei sanoa joutunut, sillä samassa tuli nais-väkeä tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli häntä nyt Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, vaan meni sitte rouvien kanssa juttelemaan.
Hilja sanoi Paavolle: "Totta paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin noilla muilla vierailla, koska hän ei minulle mitään mitätöintä maininnut". Tähän ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon.
Anna K., joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksien kohdellut, koetti nyt päästä Hiljan ystäväksi, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten parahiten saatti.
Anna oli kaunis neito, vaan myöskin suuri kiekailia ja menetti sen vuoksi paraan osan kauneudestansa, mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.
Anna istui Hiljan vieressä, hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän sanoi Hiljalle: "Ah! tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty kuvasi".
Hilja ei tähän mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin. Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa toki hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään; sitte meni hän taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain sanomista, ja hän taisi juuri niin osaavasti sanojansa sovitella, että sopivat jokaisen luonnon mukaan. Neitosia puhutteli hän harvoin, vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkasteli, mutta neitoisten suurin ihastus tanssi-salissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen, sillä koska tämä tapahtui harvoin, tuotti se heille sitä suuremman kunnian, ja tanssi-salissa on kunnian-himo pian syntynyt kaunotarten sydämmiin — onnellinen hän, jos sieltä lähtee, ennen kuin se on tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!
Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi ylpeilemistä, mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi joutuva.
Paroni istui jutellen Annan äitin kanssa, ja tämä rouva sanoi: "Paroni hyvä! kuinka saatatte olla noin kylmä-sydämminen, että tuskin huomaattekaan tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin somaa naista, kuin kenraalinnan kasvatti-tytär on. Minä olen kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsä ja ottanut hänen perilliseksensä".
Jos joku ihmis-muodon tuntia nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka hän olisi selittänyt näin: Tässä on minulla jotakin voitettavana. Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen vastasi hän rouvalle:
"Oh! täällä on monta kaunotarta, vaan aikani on aina paremmin kulunut rouvien seurassa kuin neitosten parissa — mutta", lisäsi hän vielä, kun soitto-niekat astuivat saliin ja alkoivat soittaa, "täytyypä toki neitostenkin seuraan mennä".