Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: "Mene nyt jo maata, kyllä sinä olet tanssistakin väsynyt".
Hilja meni, vaan läksi toki ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä ilta-rukouksen kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki tämän jälkeen oli kenraalinna Simssin loistoisat huoneet varsin pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen kiireillä askeleilla siitä sivutse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan somaa taloa, sanoi hän itseksensä: "Onpa tuossa koko suuri omaisuus — jaa, minunpa pitää hänen saaman!" Sitte meni hän taas eteenpäin, kunnes joutui yhteen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: "Olipa hyvä, että paroni tuli".
Pian kortit lentelivät edes-takaisin pöydällä, ja niihin kiinitettynä oli kortin-lyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa ravintolassa siksi, kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta — tämmöinen näkö inhoittaa, ja senpä vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.
Seitsemäs Luku.
Paavo oli suorittanut kandidaati-tutkintonsa ja oli seuraavana päivänä valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa aukaisi hän akkunansa, josta raitis ilma tulvasi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi toki, sillä tänään oli hänen muuttaminen pois, eikä hän sitten enään koko kesänä saisi nähdä Hiljaa, koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo. Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maan-kartanoonsa, joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.
Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun palvelus-tyttö tuli käskemään häntä eineelle, ja Paavo meni. Kenraalinna oli jo ruoka-salissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle, kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan toisillensa menivät he eineelle. Vaiti istuivat he pöydän ääressä, mutta kenraalinna katkasi toki vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle: "Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne ajatellessakin ikävältä tuntuu".
Kenraalinna kaasi nyt viiniä laseihin, käski Paavon juoda ja kiitti häntä kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli nähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut heillä. Hilja joi myöskin Paavon muistoa, vaan hän ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kaste-helmi kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyivät pari kiitollisuuden kyynel-helmeä Hiljan pitkissä silmä-ripsissä, ja niiden merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.
Eineeltä päästyänsä sanoi Paavo: "Katso, Hilja! miten ilma on ihana ja raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään".
"Varsin halusta", vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää kahvipannun kuumana siksi, kuin kotia palaisivat.
Hilja puki vain päällys-vaatteen yllensä ja meni sitte Paavon kanssa Kaisanienten puistoon. Aurinko laski keltaisen hohteen puitten latvoille, joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti jo siellä täällä muutamia orvokkia sekä vilu-kukkia. Koko luonto oli viehättävän ihana, ja Paavo lausui: