"Hilja, kuule lintusten laulua, he ovat jo tulleet ihailemaan maatamme. Vaikka meidän talvemme on kylmä, etteivät silloin saata täällä säilyä, rientävät he toki kevään tullessa tänne. Oi jospa ihmisetkin kaikki rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! — mutta valitettavasti monet ja kukatiesi useimmatkin enemmin muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta".
"Saattaa olla niin", vastasi Hilja, "mutta mielestäni ei kenenkään olisi mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut sitä kesäisessä loistossaan".
"Ja sanoihisi lisään minä vielä", sanoi Paavo: "Ken vain on nähnyt sitä kurjuudessaan, nälkä-vuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi kivestä, jollei hän voimiensa takaa koettaisi työtä tehdä tämän maansa hyödyksi".
"Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella rakkaudellamme emme voi juuri mitään matkaan saattaa".
"Sanomattoman paljon voitte tehdä, vaan niitä kaikkia en nyt saata luetella, tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin huomasit, miten siinä seurassa, joka vietti syntymä-päivääsi, melkein kaikki olivat ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme kannata. Jos olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä, mitä heidän vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut koko joukko — ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura, arvaatpa sitten miten paljo tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme kaikki turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat".
"Mutta minä luulen", vastasi Hilja, "että miehet tuhlaavat enemmän kuin naiset".
"Se ei vähennä naisten vikaa; vaan minä en tahtonutkaan teitä meihin verrata, sillä aikomuksenipa olikin vain mainita yhden tavan niistä monista, joilla saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura tuotti tämän esimerkin mieleeni; tämä asia kukatiesi ei mielestäsi ole suuresta arvosta; mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on saanut kelvollisen miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin oiva nainen on saanut tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi". Naurahtaen lisäsi Paavo vielä: "Näin suuri on teidän voimanne, ja sen vuoksi onkin tärkeä asia, että tätä voimaanne hyvin käytätte".
"Paavo hyvä! turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää, mutta eipä tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joidenka pariin joudun".
"Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki paljon hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi vaikutus-ala hänellä on".
Tarkasti kuuteli Hilja Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan viimeisen kerran, jona Paavo näin opettamalta häntä puhutteli. Hänen sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui hän innostuneena: "Paavo! minä ymmärrän sanasi sekä tiedän ne todeksi ja koetan työtä tehdä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun työ-alakseni on maailmassa suotu. — Mutta menkäämme nyt jo kotia, sillä meitä jo varmaankin odotetaan".