Kiirehtien läksivät he nyt kotia. Siellä kenraalinna heitä jo oli kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvi-pöydän, jonka ääreen nyt kaikin istuivat, vanha tätikin oli joukossa, mutta ei kenelläkään ollut paljo sanomista, olipa ikään kuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, ja kokosi siellä vähät kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä sanomaan, Silloin kenraalinna antoi hänelle muistoksi kulta-kellon, jonka Paavo kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä vastaan otti. Katkeralta tuntui Paavosta hyvästi-jättäminen, sillä kuutena vuotena oli hänellä ollut koto kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi sanoi, silloin nousi hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän saattanut estää sinne tulemasta.
Kyyti-mies huusi, että hevonen jo tahtoi käydä malttamattomaksi, ja Paavo riensi pois. Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta Paavon, kun hän kaupungista ajoi, vaan pian ei enään näkynyt mitään, ja silloin sanoi Hilja huo'aten: "Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja tyhjältä kotoni nyt tuntuu!"
Kahdeksas Luku.
Tammi-pakkanen paukkueli ulkona, vaan kenraalinna Simssin salissa paloi valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneesen. Suuren seinä-peilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän vieressä seisoi Hilja. Hän koetti uutta vaalean-sinistä silkkipukua, jonka ompelia juuri nykyään oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta oli kulunut siitä, kuin Hilja täytti kuudennentoista vuotensa; silloin oli hän vielä ikään kuin juuri puhjennut kukka, tietämättä kauneudestaan, vaan ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä tarkasteli uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen soreaan vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja mieli-hyvällä viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa oli hän tullut tanssi-salien loistavaksi kaunottareksi, ja tämä oli hänessä vaikutuksen tehnyt, sillä Hilja loisti halusta. Hän katseli kaunista pukuansa, joka valkoisilla silkki-pitseillä oli koristettu, ja ajatteli:
"Tämä on toki kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina somemmissa vaatteissa kuin te, ja toki voitatte kauneudessa hänen, vaan kerran tahtoisin nähdä teitäkin oikein somissa vaatteissa; kuinka viehättävä silloin olisittekaan!' — vaan nytpä minulla on oikein soma puku". — Näin ajatellessaan Hilja, ikään kuin peljäten, että joku hänen ajatuksensa kuulisi, katsoi taaksensa ja näki — Paavon. Paavo oli juuri tullut sisälle.
"Ah!" huudahti Hilja, "minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut panna ovea salpaan".
"Tuskin sinua tunnen tuossa pu'ussa", sanoi Paavo, "sepä kahiseekin ikään kuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän talvi-pakkasessa kulkee —"
Paavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaa-tuntoansa pisti vähän, mutta Paavolle lausui hän toki hymyilevin silmin: "Noh, eikö tämä ole kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?"
"Hilja! Sinä olet ihana, tämän sanon ensi kerran sinulle, vaan samassa täytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa pu'ussa, jossa ei noin paljo turhuuksia löytyisi".
"Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia vaatteita pukemaan ylleni".