Hilja meni, ja Paavo jäi yksin, vaan vähän ajan perästä tuli Hilja sisälle tavallisessa siistissä pu'ussa. Samassa kuului kadulta lapsen itkevä ääni, joka huusi; "Voi äiti, minun on vilu! on niin kovasti vilu!"
Paavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: "Hilja! Sinun kasvatti-äitisi on rikas, ja sinä saat häneltä mitä ikänä tahdot; oletko muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä auttamassa?"
"Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus ollut heitä katsomassa, vaan nyt en toki muutamaan aikaan — minä en ole juuri joutunutkaan — — mutta, Paavo, siitä asti kuin lääke-tieteellisen tutkintosi suoritit, olet sinä aina minua moittinut, välistä yhdestä, välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että sinä nytkin olet pahoillasi siitä, ett'en itse ole joutunut mennä köyhäin tykö".
"Hilja! Jos olisitkin talvi-pakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden majoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkki-pu'un ostamatta. Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita, mutta net ovat joutuneet vähän harha-tielle, vaan Hilja, rakas Hilja, älä pahastu, vaikka näin puhun".
Hilja oli tuntenut vähäisen piston omassa tunnossaan ja tunsi sen nyt vielä paremmin, mutta hän oli toki harmissaan ja sanoi Paavolle: "Jos minä tahdon itseäni niin vaatettaa, kuin muutkin, enhän minä siitä pahene — mutta totta et sinä enään pidä minusta mitään, koska aina olen silmissäsi moitteen-alainen".
Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: "Hilja! sinun paras ystäväsi tahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, jolloin lapsena olit. Jollen ystäväsi olisi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan".
"Eipä se ystävyydeltä näytä", arveli Hilja. "Kyllä minulla on toisellaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus vähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla, ett'ei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä ymmärtäväinen mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja varmaankin oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret, häntä kiittävät".
Paavo oli ääneti hetken aikaa, vaan lausui sitte vähän vapisevalla äänellä: "En tahdo sinua moitteellani enään vaivata. Jää siis tuon paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!"
Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä tykytti levottomasti, Ikään kuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja ajelee, niin riehuivat ajatukset Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä Paavoa anteeksi anomaan, vaan seisoi kuitenkin paikallansa, hän kuuli miten Paavo eteis-huoneessa päällys-saappaat yllensä otti, ja aikoi huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa, vaan nyt toki meni hän hitaasti kamariinsa. Hän tunsi erinomaisen tuskan, poskensa kuumottivat ikään kuin kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi net pakkasesta kylmettyneesen akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän ajatteli itseksensä: "Paavo on toki paras ystäväni; miksi pahoitin hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta — miksi hän aina minua nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!"
Hiljan näin ajatellessa tuli kenraalinna, joka oli ollut erään tuttavan luona, kotia. Hilja meni häntä vastaan ja puhui, että Paavo oli ollut heillä.