"Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiiru oli?" kysyi kenraalinna.
"Meillä oli vähän riitaa", vastasi Hilja, "minä sain uudet vaatteeni kotia ompelialta ja koetin niitä juuri kuin Paavo tuli; nuot vaatteet olivat hänen mielestänsä varsin turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti minua niin, että minun täytyt vähän puolustaa itseäni; senpä vuoksi ei hän täällä viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni".
"Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman päivän päästä varmaankin jo taas tänne". Mutta tässä luulossaan kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät sekä viikot kuluivat, mutta aina vieläkin pysyi Paavo poissa.
Eräänä päivänä istui Hilja ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ, sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä, vaan vihdoin nousi hän istualta, sanoen itseksensä: "Alman luo menen minä. Hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enään tänne tule". Hilja puki kiiruusti itsensä päällys-vaatteisinsa ja läksi sitte Alman tykö.
Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: "Oi Hilja! Olipa hyvä, että tulit; minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin, että olit minun jo unhoittanut, kun näin harvoin tulet luokseni; minä päätin myöskin olla tykösi tulematta, vaan tänään olisin kuitenkin lähtenyt sinulle uutisia puhumaan, sillä tiedätkö Hilja! Niilo ja minä olemme kihloissa!"
"Olipa tämä iloinen sanoma! Odottamatoin ei se toki ollut, sillä jo kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet. Koska häitänne aiotte viettää?"
"Sitte vasta, kuin Niilo saa oman papin-tilan".
"Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevanne?"
"Tietää, hän oli nykyään täällä".
"Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä, mutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti pahastuvan". — Hilja puhui nyt ystävällensä, mistä Paavo oli suuttunut, ja Alma vastasi: