Kenraalinnan täytyt olla kotona, sillä hän ei hyvin voinut, ja Hiljan oli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi mennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteis-huoneesta kuului kellon helisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli sisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, että tuskin saatti hyvää päivää sanoa; hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onnetoin silkki-puku taas oli hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen, Hilja huomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, vaan tässä hän erehtyi, sillä Paavo sanoi vain:
"Sinä olet näemmä kestiin menossa, mutta en kauan pyydäkkään sinua viivyttää, sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska yli-huomenna ai'on lähteä ulko-maille".
"Ulko-maille!" huudahti Hilja,
"Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin".
"Tuota en ollenkaan saattanut ajatella", sanoi Hilja, "ja miksi näin kauan olet meiltä poissa ollut?"
Vakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: "Minulla on ollut niin paljo työtä, ett'en olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä minua kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni". Tämän sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä kirja-hyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän oli Hiljalle syntymäpäivän-lahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän tomua, jota Paavo pyyhkäsi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas Hiljaan, vaan ei puhunut mitään, mutta Hilja punastui, sillä hän tiesi, että tämä kirja oli monta päivää viljelemättä ollut. Hän oli maailman tohussa sen unhoittanut ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon silmissä, vaikk'ei sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän kirjasen pois laski, sanoen:
"Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen vuoksi, että sinä olet minulle — että olen sinun ystäväsi, senpä tähden sitä tein".
Paavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän pidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla vielä ne omaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka hän omaksensa pyytäisi.
Hilja kurkotti kättänsä Paavolle, sanoen: "Ystävyytesi on minulle suuresta arvosta, ja minä tiehän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan sinun poissa ollessasi".
Vähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia ajatuksia, vaan vihdoin lausui hän: "Nyt täytyy minun jo mennä pois, että sinäkin pääset, kuhun ai'oit. Sano kenraalinnalle paljon terveisiä, koska en häntä nyt kohdata saa — ja hyvästi Hilja, muista minua!" Tämän lausuttuaan riensi hän pois, ikään kuin olisi hän peljännyt enempää sanovansa.