"Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua meillä olisitte talouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja minäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme — mutta sillä ehdolla että aina muistatte alhaista säätyänne — muistatte olevanne ainoastaan taloutemme hoitajana — ymmärrättekö?"
"Kyllä, aivan hyvin", vastasi täti, "ja Hiljan vuoksi tahdon minä jäädä".
"Ainoastaan hänen vuoksensa", mumisi paroni, "hum — myöskin noilla on heidän ylpeytensä".
Vanhan tädin seura oli nyt suuresta tarpeesta Hiljalle, sillä muuten olisi hän useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin elämä melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut; aina hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni enenemistään niin, että hän useinkin tuli kotia vasta päivän koittaessa; ja mitä ajatteli tästä Hilja? — Hänen pään-aluksensa oli usein kyyneleistä kastunut, mutta — aika joutuu joutumistansa surun ja murheenkin päivinä, ja niin vyörivät viikot nytkin eteenpäin. Talvi oli jo mennyt, ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maan-kartanoonsa kesäksi, ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmallansa, pellot viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili tuulessa. Kartanon lähellä oli kaunis koivikko, johon oli tehty lehti-maja; tänne asetteli täti ja Hilja kahvi-pöydän, sillä Hilja odotti paronia kaupungista maalle.
Odottaessaan otti Hilja kirjan käteensä ja rupesi tätä lukemaan, mutta pian painui kirja kiini, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren saaristosta, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa tuota yksitoikkoista, vaan toki miellyttävää ääntä. Hän muisti äitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri hänen tätä ajatellessaan näkyi maantiellä vaunut, joita paronin mustat hevoset vetivät.
"Herman tulee!" huusi Hilja ja meni tuliaa vastaan ottamaan. Tervehdittyänsä miestänsä vei Hilja hänen lehti-majaan, ja paroni sanoi:
"Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on toki ilma paljon raittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unhottamaisillani, että minulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli".
Hilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte paronille: "Kuules, mitä Niilo kirjoittaa":
"Sisar rakas!"
"Äitimme on kovin sairas; minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne; hän hourailee sinusta, ja kun hänellä joskus on vähän paremmat kuurot, puhuu hän aina sinusta, Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit, saattaisi äiti kentiesi tulla paremmaksi; tämä on ainoa keino, jota vielä sopisi koettaa. Tule Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä olen valvonut yöt päivät, vaan nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä siellä, missä minulla on virkani, vaaditaan jo läsnä-oloani, ja minun täytyy siis sanoa viimeiset jäähyväiseni tälle rakkaalle äitilleni. Oi Hilja! nytkin huutaa hän pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan kovassa vaarassa. Tule, tule pian!"