Hiljan luettua kirjeen, huudahti paroni. "Tämä on mahdotointa".
"Herman! Mitäs sanot? Miksi olisi tämä mahdotointa? Eikö minun ole velvollisuuteni mennä kuolevaista äitiäni katsomaan, koska hän sitä hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tätä toivoa täyttää?"
"Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni — sen pitäisi olla sinulle suuremmasta arvosta, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotia".
"Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi omaatuntoani vastaan, vaan tässä — Herman! sydämmessäni tunnen, että nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole mitään syytä estämään tätä lähtöäni".
"Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä tuntemasta".
"Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö rientämästä".
"Noh; älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että minun vaimoni ei sovi olla piparkakun-leipojan hoitajana — jos olisin tietänyt sinun tahtovasi siksi, silloin et ikänä olisi minun vaimonani ollut. Kenraalinna Simssin kasvatti-tytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan tyttö. Kaikki täällä sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, on leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö nyt, että tämä on varsin sopimatointa".
Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt lausui hän: "Oh te vapaasukuiset! kovin te olette turhuuden ja ylpeyden kahleissa!" Sitte meni hän sisälle huoneisinsa eikä enään maininnut mitään koko matkastansa.
Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan rupeevan itkemään ja rukoilemaan häntä, vaan siinä hän pettyi, sillä Hilja oli varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän. Välistä oli hän toki syviin ajatuksiin vaipunut, mutta iltapuolella näytti hän jo varsin tyytyväiseltä.
Paroni katseli tarkastellen Hiljaa; hän huomasi, että Hiljassa oli muutos tapahtunut, ja ajatteli: "Hän on toki viisas nainen, kyllä kaikki hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme".