"Naantaliin! kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä kielsin?"
"Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin aamulla, jolloin tämän kirjeen sain". Täti jätti nyt kirjeensä paronille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen, vaan sitte omansa, joka kuului:
"Herman hyvä!"
"Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun olisi velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun sidottu, mutta minun olisi myöskin velvollisuus noudattaa kuolevaisen äitini viimeistä pyyntöä — ja mitä tehdä — — kuinka saattaa molemmat velvollisuudet täyttää? Tätä ajattelin koko päivän, vaan vihdoin tulin selville; nyt tiedän, mitä teen. Minä lähden Naantaliin, vaan siellä ei kukaan saa tietää, että paronitar on äitiänsä hoitamassa. Yöt päivät olen häntä hoitava, vaan kun joku vieras tulee, lähden äitini huoneessa olevaan pimeään vaate-koppeloon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä, ja sano sinä tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan sukulaisiemme tykö. Kun äitini paranee taikka kuolee, lähdenkin sinne, ett'ei sinun tarvitse vallan perättömiä puhua. Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin mieltäsi teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ett'ei kukaan siitä mitään tietoa saa, että Naantalissa olen. Mutta — Herman! Herman! ajattele toki, että meidän kaikkein pitäisi pyrkimän yhden isän lapsiksi". — —
Tähän asti luki paroni tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte mietti hän kauan itseksensä ja sanoi vihdoin:
"Noh, koska tämä näin nyt on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä koto-väelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen Tukholmaan — ymmärrättekö?"
"Kyllä", oli tädin vastaus.
"Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa", lausui paroni; "te saatte taas lähteä maalle toimituksillenne". Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän luki nyt vielä Hiljan kirjettä ja sanoi sitte itseksensä: "Hän on yhtä hyvä-sydämminen, kuin hän on kaunis, hm, kumma — — entä jos todellakin olisin häneen rakastunut — rakastunut — ha, ha, haa — oikeinpa oiva rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta tuhatta!"
Paroni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden käteen ja silmäili sitä, vaan se ei häntä huvittaa saattanut. Pitkä oli hänen päivänsä, mutta illan tultua istui hän tavallisuuden mukaan taas eräässä ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen halunsa ja mielensä; net paremmat tunteet, jotka nykyään hämärästi koittivat hänen sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.
Yhdestoista Luku..