Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, että sitä virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa myrsky-ilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista sisälle. Hän seisatti hevosensa, astui maahan rattahilta ja maksoi kyyti-miehensä; sitte otti hän vähäisen matkasäkin ja kantoi sitä toisella kädellään, vaan toisessa oli hänellä sateen-varjo, joka jo oli läpi-märkänä. Näin varusteltuna poikkesi hän erääsen taloon jo kiipesi sitte portaita myöden talon yli-kertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä kuului ääni, joka sanoi:
"Kuka nyt tämmöisessä rankka-ilmassa liikkeellä on?" Ovi aukeni toki, ja kun tulia sisälle astui, sanoi hän:
"Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?!"
"En, vai kuinka? No olette maarin Hilja paronitar — no Jumalan kiitos! nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen".
"Onko äitini kovin huono?" kysyi Hilja kiiruusti.
"Huono kyllä", sanoi Tiina, "ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä".
"Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi toki, ett'en häntä saanut tavata! Tiina hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita siksi, kuin omani kuivavat, että minä pian saattaisin mennä äitiäni syleilemään".
"Aivan halusta", vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista muutamat olivat Hiljan äitin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatteuksessa.
Tiina oli Hiljan äitin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon sekä Hiljan kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle sanoi nyt Hilja:
"Tiina hyvä, te ette saa kenellekkään ilmoittaa, että minä olen täällä. Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään vaate-koppeloon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se onkin, mutta — älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en kysymykseenne kuitenkaan vastausta antaisi; sen toki sanon, että jollen niin tekisi, en myöskään nyt saattaisi olla täällä".