Pari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, vaan sitte sai hän nukkua levolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa, kun hän unestansa heräsi. Hän katseli huoneessa olevia ja sanoi sitte; "Ah nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo vaivaa minusta! kuinka kauan olen täällä ollut?"
"Nyt kolmatta päivää", vastasi täti. "Te olette ollut varsln hourauksissa, vaan nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palaavat".
"Hilja! Missä on Hilja?" kysyi Paavo. Hilja, joka huoneessa istui vähän syrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi ja Paavo lausui:
"Hilja! Olette minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos tahtoisit". — Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka seisoi kalpeana ja vapisevana kuin haavan lehti, sai toki voimia niin paljon, että hän Paavon puheen taisi keskeyttää vastauksella:
"Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua kiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit".
Paavo ei enään mitään puhunut, hänen silmänsä vaipuivat kiini, ja niin makasi hän pitkät hetket sanaakaan sanomatta.
Viikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, vaan läksi sitte pois, vaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon lähdettyä ikään kuin taakan putoovan sydämmestänsä ja saatti taas lempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa.
Kolmastoista Luku.
Kylmä oli talvinen yö Helmikuun keki-välissä. Härmäisinä seisoivat puut Kaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui vähäiselle vuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli paronin pikku Tommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkein, sillä tämä hänen rakas lapsensa oli kipeänä. Koko pitkän yön istui hän lastansa katsellen, vaan kun päivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa, sanoen:
"Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina istut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu, kyllä sitte heti sinun herätän".