Vähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut hänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille, ja Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vaha-kuva, ja kyyneleetöinnä oli hänen mustat silmänsä.
Paroni läheni Hiljaa, lausuen: "Myöhään taisin tulla. — Onko hän jo kuollut?"
"Kuollut!" vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: "Herra antoi,
Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi".
Nain lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja tämäpä huojensi hänen surevaa sydäntänsä.
Hilja parka! häntä kovasti koetettiin, ja surkea oli häntä nähdä silloin, kuin lapsi laskettiin vähäiseen, kukkaisilla seppelöittyyn arkkuunsa.
Paroni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin, näytti hänkin vähän liikutetulta, mutta Hilja oli niin surullisen- ja heikon-näköinen, että vieraat sanoivat: "Kyllä hänkin pian haudassa kotonsa saa".
Näin oli ihmisten tuumat, vaan toisin kävikin, sillä ainoastaan pari kuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu herras-pitoihin, ja sieltä tuotiin Hiljalle sanoma, että paroni oli saanut halvauksen. Hän eli vain muutaman hetken sen jälkeen, kuin hän kotia oli saatettu.
Näin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin tädillensä: "Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei mitään murhetta olisi, vaan lapsella on lapsen mieli — sitten olen paljon kokea saanut ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivanen hän, joka kaikki kokee'".
Tämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien kutsuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon.
* * * * *