Seura oli päättänyt mennä Luonnonmaan saarelle, jossa heidän oli aikomus pitää kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpy-seura, ja soittajia oli myös muassa. Minä en saattanut seurata muita tuolle huvi-matkalle, sillä minä en voinut hyvin. Tuuli toi soiton säveleet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä iloa, josta minun täytyi olla poissa.

Ikävissäni menin saliin ja ai'oin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa kuulin jalan astuuvan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle:

"Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelee ilo ja ikävyys sydämmessäni".

"Minun on myskin kovin ikävä", vastasin minä, "sillä halusta olisin muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin, että kukatiesi siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut".

"Minun nuori ystäväni! kentiesi oli tuo sinulle joksikin hyväksi, että pois jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit", sanoi täti ja lisäsi vielä: "Sisareni tytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvi-pannun mukaani, kukatiesi kahvi ja ulko-ilma piankin saattaa pääsi terveeksi".

Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi pipar-kakkuja. Paronitar taputti lasta sanoen: "kuinka äitisi voi?"

"Hän on paljon parempi ollut nyt sitte, kun te, rouva hyvä, lääkityksiä toitte", vastasi lapsi, "mutta hän ei vielä jaksa leipoa".

Kotia tultuamme läksi paronitar sairaan luo, vaan täti ja minä latoilimme kahvi-pannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä ostamaan pipar-kakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani, mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten paronitar täällä laittoi piparkakku-taikinaa, enkä saattanut olla huudahtamatta: "Paronitar!" Paronitar vähän hymyili sanoen:

"Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt, taas rupeisi itseänsä rasittamaan".

Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: "Kuinka vähän ihmiset ulko-muodosta toki tuntevat toisiansa! häntä sanovat ylpeäksi, vaan kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!"